Matkaratsastuskisoissa

Tämä ja muut kuvat (c) minä eli Hanna Pietiläinen.
Luovutan kuvia vain kuvissa näkyvien hevosten omistajien käyttöön.
Kyselyt osoitteeseen hannapietilainen@windowslive.com

Osa lukijoista varmaan muistaakin entisen vuokrahevoseni Miinan ja viimekesäisen reissun matkakisoihin Jämsään. Vuokraussuhteen päätyttyä viime syksynä olen Päiviä luvannut tarvittaessa auttaa, ja 8.9 se tarve oli huoltaa matkakisoissa Paippisissa.

Kisat oli Päiville ja Miinalle toiset laatuaan. Vuosi sitten menivät hienosti 19 km ja tällä kertaa oli luvassa 32 kilometrin matka. Tästä maagisesta 30 kilsasta Päivi oli kuulemma haaveillut jo 18 vuotta, jolloin oli ilmoittautunut kaverin ponilla kisoihin, mitkä valitettavasti peruttiin. Mahtoi olla hieno fiilis lähteä lopultakin tätä matkaa ratsastamaan, ikiomalla arabitammalla. :)

Meitä huoltajia oli yhteensä kolme. Mirja kulki Päivin mukana, lastasivat yhteistuumin Miinan kotitallilla ja ajoivat traikku perässään kisapaikalle. Mirjan pääasiallinen tehtävä kisoissa oli huoltoauton kuskin homma. Minä ja kaverini Roosa tultiin Roosan autolla suoraan kisapaikalle. Minä toimin kartturina, ja Roosa jonkinsortin "yleisnaisena". Ja huoltopaikoilla me kaikki kolme sinkoiltiin ihan yhtä lailla erinäisissä tehtävissä.

Edellisiin kisoihin verraten aamun valmistelut ennen kisan alkua sujuivat todella mallikkaasti. Pientä päällekkäisyyttä sattui, kun Miina piti viedä eläinlääkärin tarkastukseen ja samaan aikaan olikin reittiselostus. Niinpä sillä välin kun Päivi kuunteli reitin kulkua, minä omatoimisesti menin juoksemaan Miinan läpi siitä tarkastuksesta, ja eihän siinä mitään ihmeyksiä ollut. Päivi naureskeli Miinan sykkeen kuullessaan, että hyvä kun on elossa edes. Alhainen se oli viime kisoissakin, sekä mennessä että tullessa.

Autoimme yhteistuumin ratsukon matkaan, täytimme vesiämpärit, Mirja irroitti auton traikusta ja sitten lähdettiin kurvailemaan kohti ensimmäistä huoltopaikkaa. Tämänpituisella matkalla Miina ei kovin montaa kertaa huoltoa tarvinnut, mutta olimme päättäneet käydä lähes jokaisella pisteellä joka tapauksessa - saadaksemme valokuvia kilpailevista ratsukoista. Joka pisteellä huudeltiin ja kysyttiin, haluaako Päivi esimerkiksi juotavaa, mutta usein vastaus oli ei. Jos siihen olisi pysähtynyt, kun muut jatkavat matkaa, olisi sekin voinut muodostua ongelmaksi Miinan tuntien.

Lähtölupaa odotellessa viimehetken valmistelut

Lähtö

Kaikki seura- ja alueluokan kilpailijat 32 km matkalla, vasta ensimmäiset muutama kilometri takana.

Alueluokassa hölköttelivät suokki, eestinhevonen...

...sekä Suomessa harvinaisempi terskinhevonen.

 Kolmannella karttaan merkityllä huoltopisteellä tapahtui meidän ensimmäinen huoltotauko. Huoltamaan pysähtyivät myös seuraluokan kaksi muuta matkalaista, kun taas aluetason kisaajat jatkoivat matkaa. Päivi oli vähän huolissaan, että olivat menneet turhan kovaa vauhtia nämä ensimmäiset 10 kilometriä. Tajusin jälkeenpäin sen johtuvan siitä, että seuraluokassa tavoitenopeus oli 8-12km/h, kun taas alueluokassa se oli 10-15km/h. Todennäköisesti Päivi tähtäsi omassa haitarissaan hitaampaan vauhtiin, ja tämä aluekolmikko sitten vähän reippaampaan tahtiin, joten oli ihan hyvä että porukka erkani tässä vaiheessa.

Huoltopaikalla Päivi hyppäsi alas selästä vähän jaloittelemaan. Joi runsaasti, taisi syödäkin vähän. Miinalle tarjottiin sekä melassivettä että puhdasta vettä, kasteltiin kunnolla hiet pois pinnasta, tarkistettiin että bootsit oli edelleen kunnolla jalassa (Miina kun elää nykyään kengättömästi), syötettiin vähän porkkanaa ja leipää. Toisia odotellessa Miina ehti nyhtää maasta vähän vihreääkin. Kun kaikki olivat valmiita, Päivi takaisin kyytiin ja mars matkaan. Me pakattiin kamat autoon ja jatkettiin seuraavaa pistettä kohti.

Tässä kohtaa taisi olla joku huoltopiste, mille oli hankalampi päästä, ja koska meillä ei ollut tarvetta huoltaa siellä, jätettiin se suosiolla välistä. Ajettiin Nikkilän kautta, käytiin ostamassa vähän täydennystä omiin eväisiin ja sitten mentiin valmiiksi vahtiin seuraavalle sovitulle huoltopaikalle, joka oli edelliseltä noin 10 km ratsastuksen päässä.

Kun Päivi ja Miina ilmestyi paikalle, he olivatkin yksinään. Ilmeisesti suokilla ja lämppärillä oli ollut huolto jossain aiemmin ja Päivi päättänyt jatkaa matkaa yksinään. Nyt hän puolestaan oli pelännyt menettävänsä riittävän nopeuden, jos jäisi odottamaan muita. Vastusteluista huolimatta Miina oli jatkanut matkaa yksin ja selvisi meidän hellään huomaan jälleen. Sama kuvio toistui ja aika sopivaan saumaan nurkan takaa ilmestyivät Miinan kauan kadonneet kaverit. Niinpä matka jatkui tämän viimeisen kolmanneksen jälleen kolmikossa.

Kaverit tulee!

Poispäin huoltopisteeltä

Enää ei ollut tarvetta pysähtyä huoltamaan, mutta halusimme lisää valokuvia. Koska aikaa kerran oli, ajelimme kilpailureittiä (niiltä osin, joissa autoilu oli sallittua) ja pysähtelimme pariin kohtaan kuvaamaan. Yhdessä risteyksessä Päivi taisi vähän hörppyä tarvita, muttei jäänyt sen pidemmäksi aikaa, ettei muiden tarvinnut odottaa. Siitä risteyksestä sai hienoja syksyisiä sänkkärikuvia.

Sieltä ne tulee!

Viimeinen pysähdyspaikkamme oli eittämättä dramaattisin. Ihan maisemankin puolesta. Parkkeerasimme jyrkän mäen päälle, josta näki alas syvälle notkoon, joka muodostui kahden tällaisen mäen väliin. Näimme siis kaukaa, kun hevoset tulivat ensimmäiselle mäelle, sitä alas notkoon ja notkon pohjalta nostivat laukan. Varsinkin etunenässä juokseva lv-ori paineli menemään niin kovaa kuin pääsi ja perässä tulevat Miina ja suokki hitaammin.

Kun kolmikko lähti laukkaan, näimme mäen lakea pitkin vastaan tulevan auton. Se ajoi reippaasti, ei ylinopeutta muttei hissutellenkaan, eikä auton ratissa istuva nainen nähnyt alamäkeen lainkaan. Ratsastajat puolestaan eivät nähneet mäen päälle, josta auto oli tulossa eivätkä meidän huudoista huolimatta ilmeisesti pystyneet enää hidastamaan riehakkaita ratsujaan. Hevoset ja auto lähestyivät kovaa vauhtia toisiaan, ja tilanne näytti pelottavalta. Onneksi kauempana seissyt Mirja tajusi huutaa meille tien vieressä seisoville, että näyttäkää sille kuskille stop-merkkiä. Niinpä minä ja Roosa unohdettiin kamerat, juostiin kohti autoa kädet ojossa ja onneksi se pysähtyi hiekka rutisten, juuri ennen kuin lämppäriori kiisi sen ohitse. Niinpä ei saatu siitä orista yhtään kuvaa, mutta estettiin mahdollinen onnettomuus, mikä loppujen lopuksi on kaikkein tärkeintä.

Sitten me palattiinkin kisakeskukseen, vastaanottamaan Päiviä ja Miinaa maaliin.

Kisan päätteeksi hoidettiin Miinalta varusteita pois, juotettiin ja syötettiin. Päivikin sai lopulta hengähtää, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Puolen tunnin kuluttua maaliin tulosta oli eläinlääkärin tarkastus, joka meni taasen heittämällä läpi. Kentän hiekalla Miina olisi kovasti halunnut piehtaroida, minkä Päivi sille soi, palkinnoksi kovasta työstään. Huvittavaa oli kisahenkilökunta, jotka olivat sitä mieltä, että kyllä sen pitää piehtaroimaan päästä, ja sitten kun oli päässyt, kehoittivat harjaamaan hevosen puhtaaksi. Ettei joku kouluratsastaja ihmettele, miksi palkintojenjaossa on likainen hevonen. Ymmärrettävää kyllä ja hyvä että putsattiin, mutta henkilökohtaisesti en olisi enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lähteä kiireessä juoksemaan pölyharjaa... :)

Tarkastuksen juoksuosuus

Sykkeen mittaus

Ansaittu hiekkakylpy. Nämä kuvat näytti taas mun silmään paremmilta mustavalkoisina.

Hups...

Siispä putsattiin Miina, taas, ja käytiin hakemassa palkinnot, joita tässä seuraluokassa saivat kaikki hyväksytyn tuloksen saaneet. 

Vuoroa odottamassa.

Sitten on kaikki jännitys ohi ja voi lähteä kotiin? Ehei. Palattuamme traikulle lastaamaan tavaroita ja Miinaa kyytiin, jaloissamme pyöri itsemurhahakuinen pieni kissanpentu. Se oli osoittanut jo ennen kisan alkua pelottomuutensa: jos hän haluaa käydä asioillaan metrin päässä Miinan takajaloista, hän tekee niin. Ja me neljä ihmistä paniikissa siirrellään hevosta, ettei kissalle vaan käy mitään. Pariin kertaan ongittiin tämä kaveri pois myös auton alta, kertaalleen auton sisältä. Unohdettiin ystävämme tapaturma-altis hetkeksi, kun kikkailtiin Miinaa traileriin ja parin yrittämän jälkeen saatiin se kyytiin onnistuneesti. Lastaussilta kiinni ja kaikki hyvin. Kunnes Miinaa traikussa kiinni sitonut Päivi yhtäkkiä huutaa kauhistuneena "Voi ***** se kissa on täällä!!" Mirja nopeasti kissaa pelastamaan ja onnistuikin sen saamaan pois Miinan, jälleen kerran, takajaloista. Oiskin ollut kiva loppu päivälle, kun olisi raasu päässyt hengestään. Onneksi Miina ei ollut oma pirteä itsensä, 30 kilsan lenkin jälkeen, eikä tainnut edes huomata koko salamatkustajaa.

Varsinainen troublemaker

Ja sitten oli kaikki pakattu, kaikki hoidettu, kaikki hyvin. Kiiteltiin toisiamme mukavasta yhteisestä päivästä ja lähdettiin omilla kyydeillämme kotia kohti. Kokonaisuudessaan jälleen kerran hauska päivä, ja ihan mahtavat kelit! En muista koska olisin syyskuussa vielä ruskettunut, saati meinannut ihan palaakin. Tuli kivoja kuvia, lisää kokemusta, uusia tuttavuuksia ja ehkä jonkinnäköinen kipinä taas miettimään sitä omaa ratsastusharrastusta. Saisiko siihen mahdutettua jonkinlaisia matkaratsastuskokeiluja jossain välissä... :)

Löytyykö muita lajista kiinnostuneita?