Dollyn tarina

Aloittelevan valokuvaajan (minun) ottama filmikuva Dollysta, vuonna 2001 tai 2002.

Pari yötä sitten näin unta Dollysta. Näen niitä suhteellisen usein, en ehkä kerran kuussa mutta useita kertoja vuodessa. Jokainen uni Dollysta on todella erilainen. Ympäristö, vuodenaika, ihmiset, muut eläimet ja tapahtumat vaihtelevat joka kerta, mutta juoni on aina sama: en koskaan pääse rakkaan ponini luo.

Tuosta unesta sain inspiraation kirjoittaa elämäni ensimmäisestä hevosesta ihan oman postauksensa. Itkuhan siinä tuli. Osa lukijoista tuskin tietääkään, että minulla oli lapsena ikioma poni. Alasivulla siitä lyhyt maininta lukee, mutta ei suinkaan koko tarinaa.

Sweet Dolly, jota Dolliksi kutsuttiin, oli minulle tullessaan 4-vuotias tummaruunikko shetlanninponitamma. Ja minä olin tuolloin 3-vuotias, niinpä en nyt ihan muista, mikä sen koulutustaso oli silloin ja minkälainen se oli ensimmäiset vuodet. Dollyn oli päättänyt hankkia minun isoäitini, joka on koko elämänsä asunut maatilalla eläimistä huolehtien, ollut töissäkin hevosten parissa, ja rakkaudesta niihin halusi ostaa minulle oman ponin, josta hän ja enoni huolehtisivat. Dolly siis muutti mummoni maatilalle, jossa ennestään asusteli muita eläimiä. En muista tarkkaan minä vuonna lypsylehmät laitettiin pois, mutta ainakin ponia hankittaessa niitä vielä oli navetan täytteenä.

Dolly sai asustaa navetassa myös, omassa "huoneessaan", jossa sillä oli seurana enoni Mosse-niminen tummaruunikko shettisruuna. Mosse ostettiin vain ja ainoastaan Dollylle seuraksi. Siitä ei ollut lastenponiksi vilkkaan luonteensa puolesta ja muistan miten sitä piti aina varoa laitumelle mennessä, ettei se vaan puraise tai kaada kumoon. Vuosien varrella Mossesta aika jätti kohtalokkaan kaviokuumeen myötä, ja tilalle tuli kuvankaunis Bella. Sekin oli kookkaamman puoleinen shettis, pikimusta tamma. Loputtoman pitkän, kiharan harjansa kanssa se näytti ihan ponimallin friisiläiseltä. Bella oli myös hyvin nuori mummolaan tullessaan ja luonne hänelläkin samaa vilkkaampaa sorttia.

Mummolaa vastapäätä sijaitsi pelto, jonka toiseen päähän äiti oli rakentanut oman kesämökkinsä. Kesäisin saatoimme istua mökin portailla ja katsella, missäpäin laidunta ponit hengailivat. Ja toisinaan näimme, kuinka kaksi mustaa palleroa liikkui ripeää vauhtia tietä pitkin, ja piti soittaa enolle, että nyt on ponit karussa.

Dolly oli luonteeltaan ihan mahtava. Olen kuullut - tätä en siis itse muista - että kun minut nostettiin sen selkään ensimmäistä kertaa silloin 3-vuotiaana, se hyppäsi samantien pystyyn. Minä luontaisena hevostyttönä tarrasin harjasta kiinni ja pysyin kyydissä. Itse en muista yhtään kertaa, että Dolly olisi yrittänyt ns. vikuroida millään mahdollisella tavalla. Se oli joka ikisessä tilanteessa maailman kiltein, ja parasta mummolareissuissa oli ne hetket, kun käveltiin äidin kanssa laitumen aidalle ja huudettiin poneja nimeltä. Joka kerta Dolly juoksi höristen vastaan, Mosse tai Bella kannoillaan, saamaan rapsutuksia, voikukanlehtiä ja joskus myös leivänpaloja.

5-vuotissynttäreilläni(?) mökin pihassa minä, isäni ja Dolly. Äidin ottama filmikuva.

Kärryponin tehtävät olivat Dollylle kaikista mieluisimmat. Äiti muistaa paremmin, kuinka innokas se oli aina kärryjen edessä ja paineli menemään oikein mielellään. Muistan myös joitakin kertoja, kun olen ratsastanut sillä. Minä autoin harjaamisessa, äiti laittoi Dollyn muuten valmiiksi ja lähti taluttamaan meitä lähiteille ja pelloille. Koko ratsastuksen/ajelun ajan mummon piti olla navetassa rauhoittelemassa Mossea/Bellaa, sillä ponit kun oli tottuneet olemaan yhdessä 24/7, eroahdistus oli kova ja ilmeisesti oletettiin että yksin jäänyt poni hajottaisi itsensä tai jotakin muuta hermostuessaan.

Järjestelyssä huonoa oli se, että minun kotini oli tuolloin tunnin ajomatkan päässä, eikä äidillä ollut auto käytössä kuin vain kesäisin (eikä työssäkäyvänä yksinhuoltajana hirveästi intressejä ajella sitä väliä jatkuvasti). Minä olin pieni ja osaamaton, en ratsastanut kovin usein eikä se silloin tainnut olla minulle niin tärkeä harrastus vielä. Kun minä en käynyt, ei ponia liikuttanut kukaan muukaan. Molemmat seisoivat päivästä ja vuodesta toiseen laitumessaan, josta saattoi juosta navettaan sisään ja ulos milloin lystäsi - kunnes yhtenä vuonna Dolly ei enää juossutkaan.

Ei ollut mikään ihme, että Dollyakin kohtasivat jalkavaivat lopulta. En edes tiedä, mikä sen lopullinen diagnoosi oli, mutta jossain vaiheessa ponin jalat menivät tosi kipeiksi. Se ei tullut enää luokse laitumen aidalle. Se jäi navetan ovelle hörisemään, olisi niin halunnut tulla, mutta ei pystynyt kivuiltaan kävelemään sitä parinkymmenen metrin matkaa. En muista kauanko tätä kesti, mutta sinä keväänä kun olin 12 vuoden korvilla, päätin että nyt alan keskittyä minun omaan poniini kunnolla. Olin käynyt aiemmin alkeiskurssin ratsastuskoulussa ja aloin olla tarpeeksi osaava ja innostunut tekemään Dollyn kanssa enemmän. Ja silloin tuli puhelu. Dollyn tila oli huonontunut niin pahaksi, että sille oli varattu lopetusaika. Itkin ja rukoilin äitiä viemään minut sen luo, mutta niin lyhyellä varoitusajalla sitä oli mahdotonta järjestää.

Dolly lopetettiin keväällä 2002, 13-vuoden iässä. Bella myytiin eräälle tuttavaperheelle ratsukoulutettavaksi harrastekäyttöön. Mummoni oli jo sen ikäinen, ettei olisi jaksanut enää itse uudesta ponista huolehtia eikä minusta tuntunut siltä, että olisin sellaista halunnutkaan. Tein Dollysta runoja ja jopa laulun, jossa sitä ikävöin. Vuoden päästä menin takaisin ratsastuskouluun, otin hoitohevosen, kävin Bellallakin ratsastamassa pari kertaa ja jatkoin paremmaksi hevostelijaksi kehittymistä ratsastuksenopettajien avulla.

Mielestäni oli virhe ostaa niin pienelle lapselle oma poni. Jos se olisi asunut meidän omassa pihassa ja äitikin olisi jaksanut ja halunnut sen kanssa tehdä aktiivisesti jotain, homma olisi toiminut. Mutta näin siitä ei jäänyt kuin pari ruosteisia hevosenkenkiä ja pikkuiset kuolaimet muistoksi kirjahyllyyn, kaipaus ja toistuvat unet. En ajattele asiaa usein, mutta alitajunta sen toisinaan tuo sinne uniin. Ja ne unet ovat positiivisia. Olen niin iloinen saadessani ponini takaisin, mutta herääminen on aina yhtä kurjaa.

En kadu hetkiäni Dollyn kanssa enkä ole mummolleni tai äidilleni heidän päätöksistään vihainen. He ovat molemmat maatilalla varttuneita, itseoppineita hevosihmisiä, jotka eivät vain ole ymmärtäneet päätöstensä seurauksia. Näin jälkeenpäin olisin toivonut, että minulle olisi tehty esimerkiksi pankkitili omaa ponia varten ja jos olisin itse alkanut sellaista jossain vaiheessa haluamaan, olisin sen saanut. Sillä edellytyksellä että itse siitä myös huolehdin. Olisi siis ollut parempi odottaa vaikka 15 vuotta, mutta kuten sanoin, en kadu. En usko, että olisin voinut saada miltään muulta ponilta yhtään parempaa johdatusta ihanaan hevosten maailmaan.

Muistohyllyni. Kuva Dollysta, sen kuolaimet, kengät sekä pentukuva Doriksesta. Doris oli myös hyvin tärkeä minulle, ensimmäinen kissani, joka asui meillä jo ennen syntymääni ja opetti minulle paljon eläinten käsittelystä ja kohtelemisesta.