Eilen mennessäni harjaamaan Ystävää karsinaan, tein tietoisen päätöksen olla laittamatta sitä maagista riimunnarua oviaukon eteen. Se on tehokas kuin kolmemetrinen kivimuuri, siitä ei hevonen mene yli eikä ympäri, vaikka se vain roikkuisi siinä olematta sidottuna missään kiinni. Mutta jos se puuttuu, silloin Ystävä tuntuu kokevan, että hänellä on täysi vapaus jättää karsina minulta kyselemättä. Tallin ulko-ovi oli kiinni, sen tiedon turvin uskalsin jättää meille tällaisen keskusteluvaran ja kävelin normaalisti karsinaan kumisuka kädessäni. Ehdin pyöräytellä kaulaa vasten muutaman kerran, kun Ystävä lähti ensimmäiselle kierrokselle lukaalissaan. Ja tottahan toki hän asuntonsa ovelle tullessaan totesi, että jatkaakin lenkkiä käytävälle.
"Ystävä!" sanoin toruvasti, mutta ei mua kuultu. Niinpä marssin toverini kiinni ja pyörähdin sen edessä tavallista voimakkaammin elein. Peruutimme karsinaa kohti reippaasti, jotta osoitin sille selkeästi, mitä mieltä tästä päätöksestä olin. Puolimatkassa Ystävä kääntyi jokseenkin nolon näköisenä ympäri ja hipsi omin nokkineen takaisin karsinaan. Siinä kohtaa lopetin komentamisen, kun hevonen teki jo itse mitä pyysin - palasi sinne missä halusin sen olevan alunperin. Menin perässä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jatkoin harjaamista normaalisti. Karsinan ovi pysyi selällään auki koko harjauksen ajan ja Ystävä visusti sisäpuolella. Testasin sitä vielä lähtemällä itse lakaisemaan käytävää kauemmas ja sain mitä halusinkin, vain uteliaita katseita.
Itse ratsastus oli tällä kertaa melko mitäänsanomatonta. Kenttä oli jäässä, kuten on jo yli viikon ainakin ollut, mutta nyt se oli myös ohuen lumen peitossa ja ihan superliukas. Niinpä käyntitreeni tiedossa puin vain sidepullit ja hyppäsin paljaaseen selkään. Tässä kohtaa täytyy onnitella itseään: selän kipuilut ja jäykkyys ovat väistyneet niin paljon, että pääsin kyytiin ykkösellä! En siis ähissyt, puhissut ja räpiköinyt mahallani Ystävän selän päällä pariin otteeseen, ennen kuin oikeasti pääsin selkään, vaan päädyin sinne lähes sulavasti, ihan istuma-asentoon! Kaikesta sitä osaakin riemuita, kun "vanhaksi" elää. :)
Pysyteltiin tosiaan pelkässä käynnissä ja siinäkään en parin kokeilun jälkeen uskaltanut lähteä pyytämään reippaampaa tahtia tai tiukkoja käännöksiä, Ystäväkin tuntui jännäävän joka askelta ja liikkuvan oikein varovasti. Päätin sitten jättää ohjat kaulalle, antaa Ystävän kävellä omaan rauhalliseen tahtiin ja testailla taas miten se kuuntelee mun kehon apuja. Tehtiin loivia käännöksiä, kiemurreltiin pitkin kenttää ja pysähdeltiin. Ilokseni en joutunut kertaakaan puuttumaan ohjiin. Lopussa tein myös sen viime tunnilla opitun hauskan peruutusharjoituksen, jossa mennään 10 askelta eteen, sama taakse ja aina yhteen askeleeseen asti. Siinä käytin ohjaa vähäsen, merkkaamaan selkeämmin peruutusavun alkamista. Harjoitus sujui hyvin ja muutenkin meidän yhdessäolo kentällä oli koko ajan ollut rentoa, vaivatonta ja mukavaa. Se riitti meille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ja kehitysideat otetaan aina ilolla vastaan! :)