Satulaan palanneen mietteitä

Olen viime aikoina taas ratsastellut enemmän ja tässä lyhyessä ajassa tehnyt valtavia loikkia eteenpäin. Vielä kuukausi sitten pystyin ratsastamaan 5-7 minuuttia kerrallaan, ja sekin lyhyt aika meni käynnissä oman kehon kuulostelemiseen sekä yksinkertaisten asioiden uudelleen sisäistämiseen. Kuten esimerkiksi: miten saan hevosen kääntymään vasemmalle tai pysähtymään.

Näitä asioita minä teen edelleen. Ratsastan hyvin keskittyneesti ja mietteliäästi, mitä en koe tehneeni yhtä tarkkaavaisesti ennen tapaturmaa. Tunnustelen jatkuvasti mitä istuinluuni, jalkani ja muut osat kehostani milläkin hetkellä tekevät. Tähän minua innoitti eräästä Sara Autelon blogipostauksesta päähäni soimaan jäänyt lause: "Istunta on apu, jota ei saa pois päältä."

Halusimme tai emme, kehomme viestittää hevoselle painavan ja paksunkin satulan läpi tauotta, ja joskus nuo lähettämämme viestit jäävät meiltä itseltä huomaamatta. Saatamme esimerkiksi jännittyä syystä x, jolloin hevoselle menevä viesti voi tilanteesta ja hevosesta riippuen tarkoittaa vaikka pysähtymistä, vauhdin lisäämistä tai yksinkertaisuudessaan siirrämme jännittyneisyyden hevoseen, kerromme että nyt on jotakin mitä pelätä.

Tuossa piilee ehkäpä yksi syy, miksi hevonen saattaa esimerkiksi maastossa ratsastettaessa yhtäkkiä tehdä jotakin odottamatonta. Ratsastaja on tietämättään pyytänyt sitä tekemään niin ja seuraavassa hetkessä antaakin päinvastaisia apuja, kun istunta-avusta seurannut toiminta - esimerkiksi laukannosto - ei ollutkaan sitä mitä haluttiin. Hevoselle hirvittävän hämmentävää ja varmasti turhauttavaa. Puhumattakaan kivusta, jos tässä äkkinäisessä tilanteessa ratsastaja kokee joutuvansa ottamaan hetkellisesti ohjista kovemman pidätteen, saadakseen tilanteen nopeasti hallintaan.

Maltillisesti maastossa

Näillä eväillä minä lähdin yhtenä päivänä ratsain maastoon, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Maastakäsittely tämän vuoden aikana on avannut minulle yhä enemmän sitä, miten herkkä Titta on ja missä asioissa erityisesti. Ratsastaessa Titta lukee todella tarkasti istuntaani, ja kuten maastakin, tunnetilojani. Sillä on herkkä kaasu aina tarvittaessa, omia mielipiteitä askellajeista ja vauhdista.

Keskityin koko matkan joka ikinen sekunti siihen, että minä olen rento. Lihakseni ovat löllyvää massaa, juuri ja juuri kannattelevat minua oikeassa asennossa. Minulla ei ole huolen häivää. Haukottelin ja pärskähtelin niin kuin rentoutuva hevonen tekisi.

Aika pitkälle näillä avuilla pötkittiinkin. Titta oli reipas ja valpas, sitä siitä ei pois saa eikä pidäkään saada. Luottavaisesti se köpsötteli eteenpäin hiekkatietä ja mäkisiä metsäpolkuja pitkin ohjin. Tamma laski välillä turpansa viistämään maata, etsiessään kuivaa ja turvallista kohtaa seuraavalle askeleelleen.

Puolivälissä lenkkiä Titta pysähtyi. Huomasin kuinka sen hengitys alkoi tihentyä, katse oli lukkiutunut eteenpäin. Hetken päästä näin puiden lomassa käyskentelevän miehen ja koiran. Vakuutin Titalle ääneen, että he ovat täysin harmittomia, naapureita mitä luultavimmin. Matka jatkui, joskin jännittyneesti, aina polunristeämään, jossa tervehdimme kaksikkoa etäältä.

Kääntyessämme kotiinpäin, muukalaiset jäivät selän taakse ja tämä oli vauhdin ystävän Titan mielestä oiva syy lähteä laukalla kotiin. Parikymmentä metriä me kävelimme, tunsin kuinka jännitys jälleen kasaantui allani. Silti ehdin reagoida vasta, kun Titta syöksähti eteenpäin. Laukka-askeleet jäivät lyhyeen. Nappasin vasemmalla kädellä ohjasta ja käänsin Titan pienenpienelle voltille. Ohjasavun lisäksi keskityin edelleen istuntaani, koitin rentouttaa sitä ja samalla pyysin ääneen Tittaa pysähtymään. Seisahduimme lumiselle polulle sivuttain.

Jatkaessamme eteenpäin Titta oli selvästi tokeentunut säpsystään, mutta menohaluja edelleen riitti. Käynti oli väkinäistä ja molemmilla olo rauhaton. Joka toisella askeleella sanoin ääneen "Käynti" (rauhallisella äänensävyllä. Kiristelevien hampaiden välistä kihistynä siitä tuskin on apua. ;) Näin tein halutun askellajin selväksi myös itselleni, toivoin että rauhallisuus menisi sitä kautta istuntaankin.

Lähestyimme mäkeä, jonka laelle Titan kanssa usein laukataan. Mäen puolivälissä kävelimme jo niin rauhallisesti, että päätin palkita meidät molemmat pikku vauhdeilla. Annoin tammalle luvan mennä. Ja mitä teki Titta? Nosti rennon, reippaan ravin ja lönkötteli edelleen pitkällä ohjalla mäen ylös saakka. Ei jestas minä olin tyytyväinen! Hevoseen, itseeni, meihin. <3

Laukka, tuo askellajien kiehtova mysteeri

Tuolla maastoreissulla tein tähänastisen ennätykseni: yli puoli tuntia ratsailla! Ja tästä käyntipainoitteisesta lenkistä lihakseni eivät ärtyneet ollenkaan, kun niiden ei tarvinnut jännittyä (kuin ehkä hetkittäin).

Pari viikkoa aiemmin ratsastin edellisen ennätykseni: 15 minuuttia. Tuolloin jäin kentälle pyörimään ja intouduin ihan ravaamaan ja laukkaamaankin. Niissä hommissa minun kehonhallintani on pitkän tauon jäljiltä niin hakusessa, että jouduin kotiin päästyäni kylmäämään reittäni ja siitä huolimatta olin aivan jumissa seuraavan viikon. Lohdullisesti se jumi oli kuitenkin kokonaisvaltaista, sitä perinteistä sisä- ja ulkoreisikramppia mitä tulee, kun ratsastaa pitkän tauon jälkeen. Eli mitään takapakkia ei parantuvan lihaksen kohdalla onneksi tullut.

Osaatte varmasti kuvitella, miten hieno tunne on päästä vuoden tauon jälkeen laukkaamaan hevosella. Ja että hevonenkin oli ihan messissä! Titalla oli kunnon laukkapäivä, se olisi varmasti viilettänyt ympyrää vielä toisen tai kolmannenkin vartin, jos minä olisin jaksanut hillua mukana.

Laukatessa ja varsinkin laukkoja nostaessa ne aiemmin mainitut istunta-avut nousivat esiin. Annoin vaikka mitä signaaleja ihan huomaamattani ja sitten ihmettelin, kun hevonen allani kiemurtelee ihan omia kuvioitaan tai nostaa laukan, kun yritän vain vaihtaa parempaan asentoon satulassa.

Maastakäsitellessä opin, että jos hevonen tekee jotakin, se johtuu hyvin suurella todennäköisyydellä minusta. Vaikken itse huomaisi, olen antanut sille pyynnön tehdä jotakin. Niinpä olen pikkuhiljaa oppinut olemaan rankaisematta ja suuttumatta hevoselle omista virheistäni. Samoiten itselleni annan virheeni anteeksi - onhan se tapahtunut jo enkä voi millään taikasauvalla muuttaa mennyttä.

Hyväntuulisesti eteenpäin puksuttamalla, hevosta kuuntelemalla ja uudelleen yrittämällä, näin minä jatkan matkaani kohti parempaa ratsastusta. :)