Tunnelmia esteleiriltä

Viikonloppu eli vapaapäiväni Tuiken tallilla menivät leppoisasti. Sunnuntaina maalailtiin uusia estetolppia ja puomeja alkavaa esteleiriä varten. Hevoskokoonpanokin ehti muuttua useaan otteeseen: Pektus-jättiläinen lähti takaisin kotiin perjantaina, lauantaina tuli uusi koulutushevonen, sunnuntaina tuli yhden leiriläisen poni, maanantaina tuli toisen leiriläisen poni ja Make-poni lähti kotiin.

Eniten nämä muutokset ovat tuntuneet vaikuttavan Zahriaan, joka on pitkään ollut kiistaton johtajatamma ja nyt sillä oli yhtäkkiä vastassaan monta yhtä vahvaa johtajapersoonaa. Uudet tuttavuudet se joutui kaiken lisäksi kohtaamaan yksin. Tamma oli kuulemma ollut Pektuksen kanssa kuin paita ja peppu. Taisi toista harmittaa miehen lähtö ja muu leirihälinä, niinpä esteleirin ekana päivänä prinsessa oli niin kiukkuinen että, ja toisena taas lauhkea kuin lammas (kuva otettu jälkimmäisenä päivänä). Ota nyt noista arabitammoista selvää. ;)

Zahria

Leirin alkua edeltävänä yönä heräsin kuiskutukseen. "Herättäkää Hanna, hevoset on karanneet." Olikin varsin virkistävää kahlata kylmän kosteassa heinäpellossa housut ja kengät litimäriksi, ja kaiken lisäksi turhaan: iltajuoksulla olleet Zahria ja Make palasivat omia teitään talliin meidän ihmisten kiertäessä kauempaa niitä etsimässä.

Muutenkin hevoset ovat kukin vuorollaan järjestäneet meille urheilua, ettei vaan pääse kunto tippumaan. Huvittavin oli ehkä Roki-poni, joka ketterästi livahti pihattoaitauksen aidanreiästä (ylä- ja alalaudat paikoillaan, keskimmäinen puuttui) sekä yhtenä iltana päätti jättää tammat yksin laitumelle. Poni kaatoi sähkölangat mennessään (ei tuntunut missään, ilmeisesti) ja saapasteli sisään talliin kun olin Tuiken kanssa rehuhuoneessa. Auliisti avasin sille karsinan oven ja sinnehän se asettui ihan tyytyväisenä. Ei näille persoonille voi kuin nauraa. :)

Kukka ja Roki puomitunnilla

Apupäävalmentaja Keke

Esteleiri tosiaan pärähti käyntiin maanantaina ja tämä leiri poikkesi edellisestä muunmuassa opetuksen tiimoilta. Tuiken sijaan tilalle saapunut Veera veti sekä ratsastus- että teoriatunnit, hänellä kun on laajempi esteratsastus- ja estekilpailutausta.

Ihan ensimmäisillä tunneilla Veera halusi katsoa yksitellen kunkin ratsastajan istuntaa. Poikkeuksellisesti ryhmät jaettiin 2 ja 2 ja 2 normaalin 3 ja 3 sijaan, jotta Veera todella ehti ja pystyi tarvittaessa sille istunnalle jotain tekemään. Vaikka en itse pysty tällä hetkellä ratsastamaan, koitin pistää korvan taakse tunneilla kuulemaani opetusta ja kokeilen näitä niksejä sitten, kun taas satulaan pääsen.

Maanantain teoriassa käytiin läpi erilaisia estetyyppejä, miten niille kannattaa lähestyä jne. Tytöt pääsivät myös piirtämään kukin oman esteratansa. Tiistaina käsittelyssä olivat esteratsastuksen kilpailusäännöt. Se taisikin olla ainoa teoriatunti, jota en mennyt seuraamaan, vaan lähdin ulos kuvaamaan hevosia ja kaneja.

Cecilia

Armas

Tuiken tallin kanit osoittautuivat mulle henkilökohtaisesti aika vallankumouksellisiksi. Noin yleisesti ottaen en pidä jyrsijöistä, enkä tule koskaan hankkimaan itselleni lemmikiksi mitään marsua, gerbiiliä tai edes kania. Mun kokemukset jyrsijöistä on tähän asti olleet vähemmän hyviä. Kanit tuskin on antaneet edes silittää pikaisesti, kun ovat aina niin arkoja. Lisäksi pelkään että ne purevat. Pienemmät jyrsijät purevat ja vielä pissaavat syliin tai käteen. Mutta ei Tuiken jättilupat. Aina kun kanien karsinaan meni istumaan, ne tulivat heti luokse, uteliaina mutta ystävällisesti, nuuhkimaan että toinkohan taas voikukan lehtiä, heidän lempiruokaansa. Pikkupoika Armas vei sydämeni lempeän pelottomalla luonteellaan. Se kiipesi itse syliin eikä varonut kosketusta. Äitinsä Cecilia oli vähän varautuneempi, mutta leiriläisten huomion keskipisteessä sekin selvästi kesyyntyi. En olisi uskonut, mutta näitä kaneja tulee ikävä.

Seuraavat ratsastustunnit tytöt menivät normaaleissa kolmen ratsukon ryhmissä. Osalla tunneista ratsastettiin enimmäkseen teitä - joko pelkillä puomeilla tai puomit + este. Tiistai-iltapäivänä puomeja hyödynnettiin koulutunnilla, jossa ratsukot menivät muunmuassa loivaa kiemuraa sekä pujottelua - osa jopa laukassa.

Ludde

Hildis

Kun tiistain viimeinen tunti saatiin päätökseen ja hevoset takaisin laitumille, oli minun aikani lähteä. Loppuleirin avusteluista vastasi Tuike itse, ja minä palasin iltajunalla takaisin Helsinkiin, totuttelemaan tylsään arkeeni. Täytyy sanoa, että koville otti vasta kotona. Olin ihan iloinen lähtiessäni - kaikki loppuu aikanaan ja ikävähän mulla oli jo kissoja ja Kimmoa - mutta seuraavana päivänä minut valtasi kaipuu. Missasin Tuiken uuden irlannincob-orin saapumisen tilalle, leirikisat ja mitähän muuta yhtä hienoa ja ainutkertaista... Sehän on vain entistä parempi syy kokea tämä seikkailu uudestaan. :) Koska, sitä jäämme jännityksellä odottamaan.

Tähän pitäis nyt keksiä jotain hienoa, tiivistävää yhteenvetoa koko kokemuksesta. Eniten kertoo varmaan se, että olen aika sanaton. En tiedä miten kuvailisin kaikkea oppimaani ja kokemaani. Tämä "työ" ylitti odotukseni eikä hetkeäkään tuntunut työnteolta. Voin vain haaveilla, että joskus oma arkenikin olisi jotain tällaista.

Kiitos Tuike ja Tuiken tallin poppoo. Lupaan, että kohtaamme vielä. :)