Paljastus

(c) Gabi

Tätä postausta lienee itse kukin salaa mielessään toivonut ja odottanut. Nyt olen saanut Ystävän omistajalta luvan kertoa meidän tarinamme. Se menee näin:

Minun ja Ystävän tiet kohtasivat ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Olin tuolloin hevospelostaan toipuva teinityttö ja lähtenyt ihka ensimmäiselle ratsastusleirilleni kahden kaverini kanssa. Olimme valinneet Hovin ratsutilan lähinnä siksi, että "ihanaa, arabeja!" ja ensimmäinen leirimme siellä oli yleisleiri (myöhemmin siirryin lännenleirehin).

Yhtenä päivänä leirillä meillä oli teoriassa pyöröaitauskoulutusta. Sitä opetti kaikki Hovin hevoset kouluttanut Jaana Toivonen. Jaana valikoi näihin teoriapätkiin aina jonkun nuoremman hevosen, joka ei vielä tehnyt ratsastustunteja tai ollut edes aloittanut ratsukoulutustaan. Sillä kerralla se oli Ystävä, vasta kolmen vuoden ikäisenä ja nykyistä paljon harmaampana kimona. Ei siitä ensitapaamisesta ihan kauheasti jäänyt mieleen mitään.

2006

2007

Tykästyimme Hoviin niin paljon, että aloimme käydä siellä joka kesä. Ystävä taisi olla vielä parikin kertaa pyöröaitausteoriassa mukana, kunnes lopulta kävi läpi ratsukoulutuksen ja tuli tunneille. Älkää kysykö mikä vuosi se oli, en mitenkään muista. Sen tiedän, että Hovilla hevoset saivat olla lapsia pitkään, joten kaipa Ystävä oli jotakin 6-vuotias tai sinnepäin tullessaan tunneille. 

Tuolloin tuntui hassulta, että niin "vanha" hevonen on vasta aloitettu ratsuna - olenhan ollut toisella tallilla ratsastustunnilla jopa 4-vuotiaalla hevosella, mikä on melkein yleisempää. Näin jälkeenpäin hevosalaa enemmän kokeneena olen huomannut, että Ystävän saama koulutus ja sen vaatima aika on ollut paras mahdollinen lähestymistapa. Eihän sillä mikään kiire ole ollut, miksi muilla hevosilla (paremminkin hevosenomistajilla) on? Yleensä se kiire kostautuu, ennemmin tai myöhemmin.

2012

Ystävän ensimmäisenä leirikesänä tuntihevosena en muistaakseni ratsastanut sillä lainkaan. Silloin sillä menivät vain muutamat minua kokeneemmat ratsastajat, kun se oli "niin nuori ja haastava". Kun sitten lopulta joku kesä uskalsin kokeilla Ystävää, en tarkkaan muista mikä ensireaktioni oli. En suinpäin rakastunut siihen, mutta en kai inhonnutkaan. Tuolloin olin vielä ihan rakastunut Zider-ruunaan, jonka ihannointi vaihtui säpäköihin tammoihin vasta myöhemmin.

Muistaakseni pari viimeistä leirikesää Hovilla tykkäsin mennä Ystävällä ja meninkin useamman kerran per leiri. Ainakin yhtenä vuonna halusin mennä sillä leirikisatkin, ja kivaa meillä oli vähemmän mainittavasta menestyksestä huolimatta.

2012 (c) joku leiriläinen

Sitten koitti se kesä, kun Hovin Ratsutila lopetti toimintansa ja myi kaikki hevoset uusiin koteihin. Ystävä roikkui myytävien listalla aika pitkään, kunnes eräs tuttavani sen päätti ostaa. Olin tavannut Ystävän uuden omistajan yhdellä viikonloppuleirillä ja tuurin kautta he päätyivät samalle tallille erään toisen leirituttuni kanssa. Jonkun aikaa en tiennyt tai kuullut heistä mitään, mutta etsiessäni uutta vuokrahevosta Miinan jälkeen, Ystävän omistaja kuuli aikeistani ja kysäisi olisinko kiinnostunut Ystävästä. Olin, todellakin olin, mutta aiemmin samana päivänä olin ehtinyt lupautumaan Päikän vuokraajaksi. Lisäksi Ystävä asui tuolloin hyvin hankalan matkan päässä minulle ja Päikkä sopivan lähellä. Niinpä jouduin vastaamaan: "Kiitos ei."

No, kuten hyvin tiedätte, tämä hevostenvuokraamiseni oli yhtä vuoristorataa. Päikän mentyä kuvioihin tuli Klaara ja jossain vaiheessa aloin kaipaamaan nuoren esteponin rinnalle vanhempaa vuokraheppaa, jolla voisi myös harrastaa länkkää. Päätin kokeilla onneani ja laittaa Ystävän omistajalle viestiä. Onnekseni he olivat vaihtaneet tallia lähemmäksi minua ja sattuivat olemaankin uuden vuokraajan tarpeessa.

2012 (c) joku leiriläinen

Sovin koeratsastuksesta, menin tallille ja pitkästä aikaa pääsin tapaamaan Ystävääni. Se ei ollut muuttunut tippaakaan. Tallissa harjaillessa tunnelma oli hyvä ja tyyni, selkään päästessäni tunsin sen vielä vahvemmin. Olin löytänyt sen hevosen, jonka luokse kuulun. Olin kotona.

Näin minusta tuli Ystävän vuokraaja. Tämä yhteinen historiamme on suurimpia syitä, miksi meillä on mennyt yhdessä näin hyvin. Olen tuntenut Ystävän varsasta asti. Tunsin sen emän, sisarukset, jälkeläiset sekä sisarusten jälkeläiset. Kaikkien niiden leirikesien aikana opin tuntemaan sen kotitilan, miten hevosia siellä pidettiin ja millä tavalla ne kaikki koulutettiin. Opin itse myös käsittelemään hevosia näillä samoilla metodeilla. Tästä kaikesta ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.


Hyvä yleisö, saanko esitellä: Ziquitita eli Titta, minun Ystäväni.

2012 Länkkärileirin leirikisat

2007 Titta ja varsansa Marqueza
Löysin tämän kuvan arkistoistani niihin aikoihin, kun aloitin Titan vuokraamisen.
Aina välillä etsin kuvan käsiini ja katselen sitä. Se on niin hellyyttävä!

Syksy 2013. Ensimmäisiä ratsastuksia vuokrailun alussa (c) Gabi