Hevoset ja niiden kanssa toimiminen. Olkoon se ratsastusta tai ajamista, kilpailuissa tai huvikseen, tai tallinpitämistä, hevosten hoitoa, kengitystä... En usko että kukaan on tälle tielle alunperin lähtenyt rahan takia - joskin toisilla se hauska harrastus voi ajan myötä muuttua rahan tahkoamiseksi. Hevosala on siis kutsumusala, jotakin mitä ihminen haluaa tehdä - joko työkseen tai harrastuksekseen. Ihminen nauttii siitä - vai nauttiiko?
Kuinka monta kertaa keskivertoheppatyttö tai -täti on ollut ratsastustunnin jälkeen hiestä märkä, täysin uuvuksissa rutistettuaan koko tunnin ajan jokaisella lihaksellaan viimeisetkin voimanrippeensä, niin että seuraavana päivänä on hankala istua tai kävellä normaalisti. Eikä sekään riitä, että fyysisesti on kurja olla. Opettajan tapa ilmaista asiat polki ratsastajan jälleen kerran maanrakoon ja hevonenkin näytti edes joitain tyytyväisyyden merkkejä vasta ratsastajan laskeuduttua pois selästä.
Kun harrastaa itsenäisesti, voi tehdä valinnan. Olenko itselleni se armoton valmentaja, joka huutaa pää punaisena ja pakottaa laukkaamaan vielä neljännenkymmenennenkahdeksannen kierroksen kentän ympäri, koska en vieläkään ole saanut asiaa x toimimaan kuten sen hänen mielestä pitää aina olla. Vai, teenkö sitä mitä oikeasti haluan ja rakastan, omilla ja hevoseni ehdoilla.
Kuka tahansa tätä blogia edes yhden postauksen lukenut tietää, että olen valinnut omalla kohdallani jälkimmäisen tavan. Ehkä tiedät myös, että tämän valinnan myötä nykyinen "hevosparisuhteeni" on paremmalla tolalla kuin koskaan. Hevonen lukee meidän tunnetiloja jatkuvasti. Kun minä olen rento, hevonenkin on ja yhdessäolo on kaikinpuolin mukavampaa, sekä samalla vaivattomampaa.
Tämä ajatus tuli minulle yhtenä päivänä juoksuttaessa. Titta oli perinteisesti liinan päässä tällä kertaa ja laidunelämästä väsyneenä ei aluksi meinannut liikkua hidasta käyntilaahustusta enempää. Otin muutamia ravisiirtymisiä - pidin ne lyhyinä jotta minä pääsin määräämään, koska askellaji vaihtuu. Kun Titta ravasi vähän pidempään, kehuin ääneen ja Titta pysähtyi. Siitä on tullut aika etevä "ottamaan" omat palkintonsa, ainakin mun kanssa (luulen että kehuessani tietyllä äänensävyllä, samalla pysähtymistä ajatellen kehoni antaa jonkin näkymättömän pysähtymisavun, jonka herkkä tamma lukee sekunnin murto-osassa ja mulle se näyttää ennakoinnilta). Se siis tietää, että palkitsen herkästi nimenomaan pysähtymisellä. Miksi teen niin?
Koska kuten juuri vihjailin, Titta osaa näitä palkintoja arvostaa. Se tietää tehneensä oikein, kun saa siitä riittävän suuren palkinnon. Jonkun mielestä olisi täysin tehotonta ja aivan liian aikaa vievää pysähdellä kesken juoksutuksen joka kolmas minuutti vain seisomaan ja haukottelemaan hevoselle (tai päristelemään. Matkin eleilläni rentoutuvaa hevosta, jolloin myös Titta rentoutuu.) samalla höpöttäen miten hieno tyttö se on. Uskon kuitenkin, että myös kilpahevosten kanssa tämä olisi mahdollista ja kenties hyvä tapa päästä parempiin tuloksiin (tai samoihin tuloksiin tyytyväisemmällä hevosella). Jos jollain on tästä kokemusta, kuulisin mielelläni!
Ravipätkistä tuli yhä pidempiä Titan lihasten vertyessä ja tahtikin alkoi olla huomattavasti reippaampi. Palkintopysähdyksiä tehtiin nyt alkua harvemmin - niillä hevonen oli saatu hyvin motivoitua urheilemaan. Laukka oli aluksi könkköä, sekin parani pian ja riittävän pitkästä pätkästä sai taas seistä rauhassa ja niin edelleen.
Silloin siis ajattelin, että saan harrastuksestani paljon enemmän irti, kun etsin tavan, jolla tekemällä sekä minä että hevonen nautimme olostamme. Juoksutus tuskin on kummankaan meistä lempijuttu, mutta tällä tyylillä siitä sai ihan mielekästä. Sitä osaa jotenkin itsekin arvostaa enemmän näitä pikkupikku onnistumisia, kun palkitsee ja kehuu ääneen jo kolmesta raviaskeleesta laiskana päivänä. En kuitenkaan ole Titan valmentaja, jonka pitääkin vaatia, jos tähdätään esimerkiksi kilpailuihin, vaan olen sen ystävä. Ja ystävät kannustavat toisiaan, viettävät laatuaikaa yhdessä.
Tästä syystä pysähtelemme joskus maastotalutuksella syömään. Tästä syystä käytämme kuolaimettomia suitsia, teemme paljon maastakäsittelyä, varsinkin irtona, suoritamme harjauksen vapaana karsinassa käytävälle sitomisen sijaan sekä kiristämme satulavyötä vain pari senttiä kerrallaan, hitaasti ja rauhallisesti.
Hevosharrastaja rakastaa hevosia. Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi tämän rakkautensa näyttää - oli sitten minkälainen hevosalan harrastaja tai työntekijä tahansa.
Tää oli siis asiaa täynnä oleva postaus! Itse pidän enemmän tuosta itsenäisestä ratsastamisesta ja hevosten kanssa olemisesta ratsastuskoulujen sijaan.
VastaaPoistaNimittäin muutamaan otteeseen, mulla oli tunnilla semmonen hevonen, joka ei monen muun ratsukon kanssa suostunut yksinkertasesti tekemään yhtään mitään. Tuntia oli sillon pitämässä itse tallin pitäjä ja sano mulle, että pitää tulla alas selästä. No sitten sehän hyppäs itse sinne selkään ja ratsasti aika kauvan sillä. Mä vaan seison kentän laidalla hämmentyneenä.
Tietty se sillä meni sitten kunnolla, kun jalassa kunnon kannukset ja niillä potki hevosta sitten jonkin aikaa. Joo no sen opettajan taso on paljon parempi kuin mun, mutta sillon ei itse opi, jos ei tee asioita itse.
Tää toistu siis pariin otteeseen eri tunneilla ja kerran maastossa sain kunnon rodeon ja sinnittelin siellä, että pysyn edes kyydissä ja sama tallin pitäjä karjuu, että pysäytä. Siinnä asennossa oli aika mahdotonta tehä yhtään mitään, kun ois tarkoitus ekana siihen satulaan päästä takaisin. Sen jälkeen sain kuunnella kuinka se naama punasena huutaa kaikesta mahollisesta ja melkeen passitti takas tallille ja lähtemään kotiin.
Kyllä se vähän masentaa, että mikä on...
Tykkäsin kovasti tästä postauksesta!
On se ihan eri juttu, toki ratsastuskoulujakin on nykyään laajemmin erilaisia. Pienemmillä, hevoslähtöisemmillä talleilla olisi varmasti mukava käydä ihan tunneillakin. Mutta yhä on eniten näitä lähinnä ahdistavia laitosmaisia talleja.
PoistaTuossa tilanteessa opettaja on näköjään nähnyt tärkeämmäksi opettaa hevosta eikä sinua - en kyllä ymmärrä miksi, ratsutuksen kun voi hoitaa tuntien ulkopuolellakin. Kertoo jotain sen ihmisen taidoista opettaa asioita muille ihmisille, jos et kerran saanut apua ongelmiisi vaan ainoastaan ratsastusnäytöksen hänen kannustenkäyttötaidoistaan...
Tiedän tunteen, olen joskus ollut itsekin vastaavassa höykytyksessä eikä siinä ehdi tosiaan muuhun keskittyä kuin kyydissä pysymiseen. Opettaja tosin oli huomattavasti sinun opettajaasi ymmärtäväisempi. Kaikki sympatiat sulle tuollaisen kiusaamisen kestämisestä. Millä ihmeellä se on sinun syysi tai millään lailla huutamisen arvoinen asia, että hevonen pukittelee holtittomasti etkä saa sitä samalla sekunnilla kuriin? En vain pysty ymmärtämään, enkä usko että tuollaiset "opettajat" tietävät enää itsekään, mitä oikein yrittivät tämmöisellä käytöksellä saavuttaa. En usko, että siitä mitään hyvää seuraa, koskaan. Saman asian voi muotoilla niin monella eri tavalla eikä huutaminen ole koskaan sopiva tapa opettaa.
Kiva että tykkäsit ja jaoit nämä henkilökohtaiset kokemuksesi kommentissasi. Toivottavasti olet löytänyt parempaan seuraan noista ajoista ja pääset harrastamaan sinulle parhaiten sopivalla tavalla. :)
Mielestäni jokainen hevonen ansaitsisi kaltaisesi harrastajan, jonka kanssa saa nauttia elämästä. Valitsisin itsekin juuri tuon heppailutavan, mutta koska se ei ole mahdollista (= en ole riittävän taitava toimiakseni yksin hevosen kanssa, en ole kyllin rikas ottaakseni yksityisen valmentajan, en omista aikaakaan kovin paljon ja satun asumaan kaupungissa ilman autonpuolikasta saati ajokorttia...), tyydyn vain haaveilemaan moisesta. Onneksi mielikuvitusta piisaa, ja blogisi vain ruokkii sitä. :) Tuntuu, että heppaharrastuksen pitäisi olla aina kamalan tavoitteellista "No kylläpäs se liikkuu upeasti muodossa" -henkisesti, vaikka itse haluaisin asettaa tavoitteeksi sen, että hevonen viihtyisi aidosti kanssani. Olisin ihan vain iloinen, jos voisin talutella heppaa, harjailla sitä ja nuuhkia ihanaa hepantuoksua...
VastaaPoistaKiitos Sandra. :) Joskin se vähän itserakkaalta kuulostaa, olen samaa mieltä. Enkä minä kyllä ole aina se paras mahdollinen vaihtoehto siltikään, mutta teen parhaani ja jatkan kehittymistä.
PoistaJotenkin sitä on valtaosin jymähdetty juuri tuohon tavoitteellisuuteen. Aina pitäisi kehittyä ratsastajana taso tasolta ylöspäin ja osoittaa paremmuutensa kilpailuissa. Tällainen asenne usein jatkuu tallissa, ihan hevosia harjatessa mietitään kuka hoitajista on toisia parempi. Se myrkyttää ilmapiirin ja pahimmillaan pilaa jo ala-asteikäisten tyttöjen ystävyyden.
Muistan ratsastuskouluajoiltani (olin 14v), kuinka en uskaltanut edes moikata tiettyjä tyttöjä tallilla. He olivat jopa nuorempia kuin minä, mutta käyneet pidempään ko. tallilla ja näinollen saavuttaneet sellaisen "ylihoitajan" statuksen. Minä taas uutena tulokkaana vasta haaveilin hoitajaksi pääsemisestä ja olin kuin kakkaa heidän kengänpohjissaan. Vaikkeivät he minua edes erityisen huonosti kohdelleet, pelkästään heidän olemuksensa ja se miten uudemmat hoitajat heitä "palvelivat" epätoivoisina suosion toivossa, sai minut tuntemaan niin. Sellaista en toivo kellekään.
eksyin blogiisi sattuman kautta ja muutaman hevosaiheisen postauksen luettuani pakko kysyä; onko tullut mieleen, että hevosta voi rakastaa muutenkin kuin "pysähtelemällä joskus maastotalutuksella syömään, käytämällä kuolaimettomia suitsia, tekemällä paljon maastakäsittelyä ja kiristämällä satulavyötä vain pari senttiä kerrallaan"...? Ei kaikki tavoitteellinen ratsastaminen tai edes vähemmän tavoitteellinen harrastaminen "perinteisemmällä tavalla" ole otsarypyssä tekemistä ja hevosen pakottamista. Oletko oikeasti sitä mieltä, että kaikki muut hevoset, ne jotka käyvät myös töissä sen lisäksi että ovat jonkun ystäviä, eivät nauti elämästään...? Vai onko kyse vain siitä, että koet tämän nykyisen tavan itsellesi parhaimpana, vähiten paineita luovana, ja siksi reflektoit omat tunteesi koskemaan myös hevosta eli uskot että hevonenkin nauttii juuri tästä, mitä sinä teet, eniten?
VastaaPoistaHei, hyvä että eksyit! Esitit todella hyviä kysymyksiä ja vastaan niihin mielelläni.
PoistaOlen sellainen tunteet pinnassa -ihminen. Kun kirjoitan - tai puhun - asiat tulee todella suoraan niin kuin minä ne siinä hetkessä koen ja joskus voi vaikuttaa siltä, että en osaa ajatella asiaa kuin yhdeltä kantilta ja olen jopa epäkohtelias. Titan kanssa olen tehnyt mahtavia oivalluksia viime aikoina ja mitä isompi ahaa-elämys on ollut, sitä kärjistetymmin olen sen varmasti kirjoittanut.
Jokaisella on oma tapansa toimia hevosten kanssa enkä minäkään ole aina toiminut näin. En siis voi tuomita niitä, jotka esim. käyttävät kankikuolaimia, koska minäkin olen käyttänyt ja vieläpä tosi rumasti, varmasti hevoselle kivuliaasti, tietämättömyyttäni ja osaamattomuuttani.
Kuten arvelit, olen löytänyt sen minulle parhaan tavan harrastaa ja minulle se on tätä pysähtelyä ja hidastelua yms yms. Olen harrastanut tavoitteellisesti ei edes kovin kauan sitten, mutta oivaltanut pikkuhiljaa, että en halua kilpailla. Minun tavoitteeni hevosen kanssa ei ole mitään, mitä kilpailuista voisi saada. Minulle tärkeämpää on se luottamuksellinen yhdessäolo ja yhdessä henkisesti kasvaminen. Jollekin toiselle se oikea tapa olla yhdessä on kilpailla ja sitä kautta kasvaa yhdessä hevosensa kanssa.
Koen tosin, että en kuvittele Titan pitävän siitä mistä minä pidän. Olen joskus niin tehnyt eri hevosten kohdalla, sokeasti, tyylillä "tää tykkää hirveesti hyppäämisestä!" vaikka kaikki merkit viittaavat siihen, että se hevonen hyppää kun käsketään, on vaan niin kärsivällinen ja miellyttämisen haluinen ettei pistä vastaan. Eikä se hevonen sitä hyppäämistä myöskään inhoa, mutta ei tekisi sitä vain omaksi ilokseen.
Titalla on omia mielipiteitä ja se on sellainen hevonen, joka myös niistä kertoo ja näyttää ne. En pysähtelisi näin paljon, jos huomaisin että Titta siitä esim. stressaantuu. Päinvastoin, siitä huokuu kilometrien päähän se rauha ja tyytyväisyys, kun se saa seisahtua. Toki silläkin on niitä hetkiä, jolloin juokseminen on maailman paras juttu eikä malta pysähtyä millään. Mä kuuntelen Tittaa joka hetki, mitä se milloinkin haluaa ja tilanteen huomioiden pyrin toimimaan niin, että meillä molemmilla on mukavaa.
Ihan varmasti on olemassa hevonen, joka oikeasti pitää hyppäämisestä. Tai ratsastuksesta ylipäänsä. Tai vaikka trailerissa matkustamisesta, kisaamisesta, you name it. Ja toivottavasti näillä hevosilla on ne ihmiset, jotka tunnistavat hevosensa persoonallisuuden ja mieltymykset, ja pystyvät nauttimaan niistä jutuista yhdessä.
Ehkä kirjoitin - tai halusin kirjoittaa - enemmänkin siitä, että usein (ei kaikki ja aina) ihminen on keskittyneempi hevosen omistamiseen ja kontrolloimiseen. Hevonen on ihmisen omaisuutta, jotenkin alempi olento ja sille voi tehdä suunnilleen mitä huvittaa (järjen rajoissa, nämäkin rajat on joka ihmiselle erilaiset). Käskyjä satelee hevoselle, mutta kommunikaatio ei toimi toiseen suuntaan. Hevosta ei kuulla, ei ehkä haluta tai ymmärretä kuunnella. En itse todellakaan ole aina kuunnellut, siksi nyt hehkutan niin sitä onnellisuuttani, että nyt minä lopultakin kuulen kaiken sen mitä kaikki tapaamani hevoset ovat vuosikausia yrittäneet kertoa, jokainen omalla tavallaan. Ja nyt minä en ole yhdenkään hevosen tai muun eläimen yläpuolella. Olen tasavertainen, olen ystävä.
Kilparatsastusmaailmassa tämä dominointi on selvästi yleisempää kuin niin kutsutuilla kukkahattutädeillä, joihin nyt ylpeänä kuulun. Maailma ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Nämä ääripäät sekoittuvat ja väliin mahtuu miljoonia erilaisia hevosihmisiä ja tietenkin hevosia. On masentuneita kukkahattutädin hevosia ja on onnellisia kilpahevosia. Tietämättömiä kukkahattuja ja todella ymmärtäväisiä kilparatsastajia.
Ei mahtunut yhteen niin jatkan:
PoistaToivottavasti tämä pitkä vastaus selvensi vähän mitä oikein halusin sanoa. Ei sanomani ehkä vieläkään ole niin puolueeton kuin haluaisin sen olevan, mutta olen matkalla sinne. Tähän loppuun voisin lisätä mietelauseen, joka on viimeaikoina tuntunut tosi oikealta ja on ollut tärkeää ymmärtää:
Tietä onneen ei ole, onni on se tie.
Toivottavasti olet löytänyt sinun tiesi. :)
Hyvin selvensi kiitos! Näin uskoikin asian olevan, esitystapa vaan tosiaan hieman yksipuoleinen. Enkä minäkään ole epäillyt etteikö hevonen nauttisi siitä mitä teette yhdessä :) uskon silti, että ystäväsi nauttii varmasti monenlaisesta muustakin tekemisestä. Miten muuten, jos sinulla olisi oma hevonen, huolehtisit esimerkiksi sen lihaskunnosta, kun pelkkä hengailuhan ei sitä varsinaisesti ylläpidä? Tittallahan nyt kuitenkin on oma omistaja, joka tälläisistä asioista pitää huolta, joten pystytte vaan rauhassa viettämään aikaa. Ihan mielenkiinnosta kysyn, en millään pahalla, kun ensimmäistä kertaa tälläiseen hevosen kanssa lähinnä yhdessä oloa painottavaan blogiin törmäsin.
PoistaÄäh, noniin, oon taas kirjoittanut hirmu yksipuolisesti.. :D Eli ei me joka päivä vaan hengailla - en ole oikeastaan kokenut että hengaillaan juuri ollenkaan. Koska vaikka tehtäisiin jotain käynnissä, kuten palloilua, niin se on aktiivista tekemistä - johon kuuluu taukoja, kuten kaikkeen muuhunkin tekemiseen (=ne meidät pysähtelyt). Se on työtä, enemmän vain aivoille kuin lihaksille.
PoistaTällä hetkellä Titan omistaja on matkoilla ja koko hevosen liikutus ja hoito on 2 viikon ajan mun vastuulla. Nyt se myös on laitumella, lihoo hirveää vauhtia ja minä en pysty ratsastamaan... Hyvät lähtökohdat siis. Nyt ollaan tuon kahden viikon puolivälissä ja viime viikolla juoksutin Titan joka kerta kun kävin tallilla. 30-45min reipasta liikuntaa, pitkät alku- ja loppukäynnit. Yhdellä kerralla juoksutin irtona, niin tuli enemmän pyrähdysmäisesti todella vauhdikkaasta liikunnasta rauhallisempaan (Titta pääsi vähän purkamaan paineita, sitä mukaa kun siitä itsestä tuntui tarpeelliselta). Toisella kerralla perinteisesti liinassa, jolloin meno oli kontrolloidumpaa ja tasaisempaa. Yhtenä päivänä sisko ratsasti, joten juoksutusosuus oli lähinnä se lyhyt pätkä, kun kokeilivat laukkaa liinan päässä. Muutama vapaapäiväkin sillä oli (olosuhteiden pakosta kaksi putkeen ja yksi erikseen), niin etten käynyt tallilla ollenkaan. Laitumella se onneksi liikkuu enemmän kuin tarhassa ja karsinassa.
Tällä hetkellä toi hengailu korostuu sen takia, että en ratsasta. Maastakäsin ne ravissa ja laukassa liikuttamisen mahdollisuudet rajoittuu kentällä juoksuttamiseen, liinassa tai irti (voisin toki juosta maastossa sen kanssa, mutta ei tää reisi kestä sellasta vielä). Koska kaipaan vaihtelua ja se on hyväksi hevosellekin, teen paljon käyntijuttuja maasta. Maastokävelyjä, palloiluharjoituksia, lihasjumppaa, puomijuttuja...
Jos mulla olisi oma hevonen tässä tilanteessani, että en pysty ratsastamaan, tekisin niin kuin nytkin teen. Juoksuttaisin paljon ja koittaisin saada välillä jonkun muun ratsastamaan hevosella.
Jos mulla olisi oma hevonen ja pystyisin ratsastamaan, ratsastaisin. Toisinaan käyntijumppaa, toisinaan reippaammin, joskus sekä että. Mikäli kokisin että juuri se hevonen pitäisi ratsastusta ylipäänsä mielekkäänä eikä stressaantuisi siitä.
Kyllä näitä tämmöisiä blogeja on muitakin. :) Suosittelen ainakin http://leijonasydan.blogaaja.fi/ ja http://falconetxx.blogspot.fi/. Molempien kirjoittajien hevosilla ei enää ratsasteta.
no mä tarkoitinkin juuri työtä lihaksille en pelkille aivoille ja joo, kävely on tiettyyn rajaan asti tosi hyvää liikuntaa hevoselle (vaikka tuskin kukaan ihminen jaksaa tuntikausia vaihtelevissa maastoissa hevosen kanssa samoilla, jolloin liikunnallinen hyöty vasta tulee esiin) ja juoksutuskin välillä ok, mutta jatkuva ympyrällä juokseminen pidemmän päälle rasittaa aika paljon niveliä. Toipilashevoselle, jota kuntoutetaan kohti normaalia liikuntaa, kaikki maastakäsin tehtävät jumpat ja puomiharjoitteet ovat todella hyödyllisiä, mutta ei niillä hevosen hyvää peruskuntoa saa millään ylläpidettyä. Mutta en tosiaan tiedä teidän tilannetta, ehkä Titta onkin toipilas tai puoli-eläkeläinen tms. joten en sen suuremmin halua arvostella :)
PoistaAjattelin vain, että jos itse hevoselleni vuokraajan ottaisin, tarvitsisin hänet juuri siksi, etten ehdi jonain päivänä hevostani liikuttamaan. Vapaapäivät on sitten erikseen, jolloin uskon hevoseni nauttivan eniten siitä että saa vain olla vapaana lajitovereidensa seurassa. Eri asia tietysti, jos hevoseni tarhaisi yksin, silloin toki tarvitsisi vapaapäivinäkin ihmisen seuranpitoa ja vaikka kävelylenkin maastakäsin. Muuten uskon että hevoselle toinen hevonen on nimenomaan sitä parasta seuraa.
Oon ihan samaa mieltä tuosta juoksuttamisesta pidemmän päälle. Sen takia teen sitä myös irtona, että hevonen pääsee liikkumaan vapaammin ja myös suorilla linjoilla. Ja minusta on myös tärkeää, että "normaalia" harrastehevosta joku ratsastaa. Siksi olen pyytänyt siskoani, jolla on omistajan lupa selkään mennä, käymään ainakin pari kertaa tässä tämän loman aikana. Kysyin myös omistajalta, pääsisikö toinen vuokraaja ratsastamaan, sillä koin itsekin vähän pelottavana ajatuksena, hevosen terveyden kannalta, jäädä ainoana ihmisenä hoitamaan sitä, kun tämä ainoa ihminen ei edes voi ratsastaa.
PoistaOotko lukenut vain näitä uudempia postauksia, vai myös tuolta loka-marras-joulukuulta? Jos et, suosittelen pläräämään niitäkin, sillä tuolloin ratsastin ja treenasin selvästi enemmän. Mullahan on tällä hetkellä tämä tilanne, että olen loukannut itseni enkä voi ratsastaa, sillä se tuottaa vain kipua ja pahentaa tilannetta. Se on kestänyt tammikuusta asti ja todennäköisesti vasta syyskuussa on kudokset reidessä sen verran rakentuneet uudelleen, että voin pikkuhiljaa alkaa harjoitella ratsastusta, ensin jumppapallon päällä minuutti kerrallaan jne.
Eli tämä jatkuva maastakäsittely ei ole minun oma valintani. Olen vain löytänyt siitä myös hyviä puolia ja oppinut juhlistamaan tätä erilaista yhteistä tekemistä. Minä olen alunperin juuri se vuokraaja, joka otetaan sitä varten, että omistaja ei itse ehdi ratsastaa, niin minä sitten ratsastan. Tämä on valitettavan pitkään kestänyt poikkeustilanne, jolle yksinkertaisesti ei voi mitään. Eikä se auta ketään, jos kirjoittelisin täällä vain siitä kuinka ärsyttää ja harmittaa etten voi ratsastaa ja mitä kaikkea tekisin, jos voisin ratsastaa jne. Siksi olen päättänyt olla ärsyyntymättä ja kirjoittaa siitä, miten ihanaa meillä on yhdessä ihan näin maastakäsin. Onneksi Titan omistaja on ymmärtäväinen ihminen eikä minua ole tästä "viastani" huolimatta heitetty romukoppaan ja otettu uutta tilalle.
Talvella Titta tarhasikin yksin ja asui karsinassa, jolloin se ilahtui selvästi enemmän, kun pääsi ihmisen kanssa puuhaamaan. Nyt laitumella minua ei huoleta antaa sille vapaapäiviä, kun on lajitovereista seuraa 24/7 ja isompi alue, jolla hevonen pääsee itse liikkumaan.
Jotenkin en silti osaa olla niin hirveän huolissani näistä vapaapäivistä ja treenin puutteesta. Koetko että hevonen rapistuu ja kuolee tai muuten vahingoittuu, jos sitä ei ratsasteta lainkaan tai ratsastetaan harvakseltaan? Mm. joissain ratsastuskouluissa heitetään koko hevoslauma kuukaudeksi peltoon, niin ettei niitä suunnilleen edes harjata sinä aikana, ja sitten syksyllä otetaan takaisin talliin ja pikkuhiljaa totutetaan tuntiponien arkeen. Tiedän myös niitä hevosia, joilla olosuhteiden pakosta ratsastetaan vain 2 kertaa viikossa ja se näkyy lähinnä hevosen mielentilassa ennemmin kuin lihaksistossa. Tämä riippunee hyvin paljon yksilöstä, tietenkin.
Uskaltaudunpa minäkin kommentoimaan ensimmäistä kertaa. Olen lukenut blogiasi silloin tällöin jo jonkun aikaa, ja pohtinut paljon tätä hevoslähtöistä ajattelutapaa. Pidän hirveän hyvänä pehmeää hevosen näkökulmasta lähtevää harrastamista. Aktiivisesta hevosharrastuksesta huolimatta en itse kisaa, ja pidän pääasiallisena tavoitteenani hevosen ja minun yhteistyön hiomista, sekä molempien taitojen (ja kunnon) karuttamista pitkäjänteisen työskentelyn kautta.
VastaaPoistaBlogiasi lukiessani olen kuitenkin miettinyt useampaan otteeseen, mikä on todella hevosen näkökulma, mikä on hevoslähtöistä. Olen hiljaa pistänyt merkille niin koira- kuin hevosmaailmassakin tietynlaista eläimenkäsittelytaidon katoamista. Tällä tarkoitan sitä, että eläimet inhimillistetään niin pitkälle, että unohtuu, mikä on eläimen luontaista käytöstä. Kuuntelemmeko todella hevosta – vai itseämme? Ovatko etusijalla hevosen tarpeet ja sille luontainen käytös – vai ihmisen tarpeet ystävyydestä ja ihmisen tapa hakea kontaktia hevoseen? Välillä lukiessani blogiasi olen pohtinut, että kuinka paljon sinulla on tietoa tai osaamista hevosen luontaisesta käytöksestä tai viestinnästä? Olen pahoillani, jos kärjistän, mutta en voi välttyä tunteelta, että harrastamisessa hevonen toimii sinun ystävänäsi sen sijaan, että se saisi tarvitsemaansa liikuntaa, kuntoilua ja ulkoilua.
Voisitko hieman avata, mitä hevosen tarpeita teidän yhteinen tekemisenne täyttää? Mihin sillä siis pyrit? Kysymykseni perustuu ajatteluun, jossa hevosen perustarpeita ovat laumassa eläminen muiden hevosten kanssa, ruokailu, ja liikunta, jonka avulla se pysyy hyvässä lihaskunnossa, terveenä ja pirteänä mieleltään.
Hienoa, että kommentoit! Tästähän saatiin tosi hyvä keskustelu. :)
PoistaMinulla on hyvin pitkälti ollut ihan samanlaiset ajatukset ja tavoitteet harrastuksessani kuin sinulla. Kuten tuossa toiselle anonyymille kommentoin, tällä hetkellä mun kirjoituksissa oikein ylikorostuu se maastakäsin tekeminen ja nimenomaan ystävinä hengaileminen hevosen kanssa, kun en vastoin tahtoani fyysisesti kykene ratsastamaan.
Mun mielestä on tärkeää, että kun kyseessä on ratsukoulutettu harrastehevonen, niin sillä myös ratsastetaan, jotta se ratsastuksen vaatima yleiskunto pysyy yllä. Onneksi olen "vain" vuokraaja, ja Titalla on muita ratsastajia tässä valitettavassa poikkeustilanteessa. Jos se olisi minun omani ja tilanne olisi tämä, ottaisin sille 1-2 vuokraajaa, jotta se saisi tarvitsemansa liikunnan.
Eli kyllä se hevonen liikkuu. :) Tämä blogi ei ole Titan päiväkirja, vaan minun. Minun, joka käyn tallilla 1-2 kertaa viikossa eli en ole se isoin tekijä hevosen elämässä.
Silloin kun minä käyn tallilla, Titta tekee asioita maastakäsin (kunnes pystyn ratsastamaan jälleen). Maastakäsin treenaaminen on rajallista ja toki mun kohdalla sitä rajoittaa myös mun oma osaaminen. Ilman osaavaa ohjaajaa vaatii minulta paljon lähteä opettamaan hevoselle alusta alkaen esim. ohjasajoa tai espanjalaista käyntiä, joista voisi olla sille enemmän fyysistä hyötyä kuin jumppapallon tuuppailusta. En ole kokenut tätä ponnistelua tarpeelliseksi, kun Titalla on näitä muita ratsastajiakin, siksi meidän yhdessäolo on ollut enemmän juuri yhdessäoloa.
Hevoslähtöisyys ja hevosen ymmärtäminen eläimenä luontaisine tarpeineen on mulle hyvin tärkeää. Opiskelen näitä asioita itsenäisesti koko ajan ja pohdiskelen samalla omaa kantaani erilaisiin tapoihin pitää hevosia (talli vs. pihatto, kengät vs. kengättömyys jne.). Se, että hevoset on meidän ihmisten "lemmikkejä", jo kertoo sen että kun minä otan vuokrahevosen tai oman hevosen, se on enemmän tai vähemmän minulla minua itseäni varten. Minä saan siltä jotain mitä tarvitsen - minun tapauksessani uusia mahtavia kokemuksia, oppia, yhdessäoloa, henkistä tasapainoa... lista on loputon. Kun minä saan meidän suhteestamme näin paljon, haluan antaa myös jotakin toiseen suuntaan. Vuokraajana vaikutusmahdollisuuteni ovat rajalliset. Tyydyn siis toimimaan näissä rajoissa ja toivottavasti pystyn antamaan Titalle sen mitä se tarvitsee.
Ihan varmasti jotkut tallikäynnit ovat puhtaasti minua varten, niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin. Silloin hevonen saa lähinnä töitä aivoille ja ihmisseuraa, työn päätteeksi myös herkkuja. Alkutalvella tilanne oli täysin eri. Titalla ei ollut muista hevosista seuraa, jolloin minun seurallani oli suurempi merkitys - vaikkei se tietenkään hevosseuraa korvaa. Se eli karsinassa eli tarvitsi enemmän liikuntaa, ja tuolloin myös ratsastin, jolloin yhdessäolomme täytti tämän liikunnan tarpeen. Tällä hetkellä Titta elää hevoslaumassa laitumella yötä päivää, jolloin se liikkuu itse enemmän ja täyttää seuran- sekä ruuantarpeensa samalla (syö toki selvästi enemmän kuin liikkuu). Nyt siis on tärkeintä, että minä annan sille riittävää liikuntaa, varsinkin kun omistaja on matkoilla eikä sitä kukaan pääse - siskoani lukuunottamatta - ratsastamaan.
Vastasiko tämä kysymyksiisi? :)