Lintubongausta suokilla

Mattaksen ajoilta tutuksi tullut suokkiruuna Onni toimi maanantaina ratsunani, kun omistajallaan Sarilla oli tiedossa reissu ja pyysi minua liikutusavuksi. Valitettavasti se reissu oli päässyt peruuntumaan, mutta kun asia nyt oltiin etukäteen sovittu, sain mennä Onnilla joka tapauksessa. Kyseinen heppa on ainakin osalle lukijoista tuttu aiemmalta kerraltani, kun olin sillä varaliikuttajana ja se postaus löytyy täältä.

Olin aika iloinen, että pääsin käymään Mattaksessa pitkästä aikaa. Viimekerralla oli kunnon talvi, aivan pimeää ja lunta tuli joka tuutista. Nyt paistoi aurinko ja kenttä oli taas kuivaa hiekkaa. Ja ne maastopolut! Niistä tykkäsin Mattas-aikoinani kovasti ja sinne halusin nytkin lähteä. Muistelin Onnin aika vauhdikkaaksi kaveriksi, joten halusin testata sen ensin kentällä.

Alkuverryttelyksi taivuttelin vähän käynnissä, ja kevyessä ravissa jatkoin volttien sekä ympyröiden tekemistä. Onnilla oli reipas askel molemmissa askellajeissa, muttei sellasta turhaa touhotusta ja kaahotusta. Kun sain ravin rennoksi ja vähän hidastumaan, annoin poitsun kävellä ennen kuin nostin laukan. Nostot oli hyviä. Päikällä pääsin vähän tottumaan siihen että vaikka kuinka valmistelen, se lähtee kuitenkin ensin kiitoravia ennen kuin nostaa. Onni oli tässä suhteessa siis herkempi (vauhdista kun tykkää) eikä niitä turhia ravailuja juuri tullut. Otin ensin oikean kierroksen, laukka meni paremmin kuin muistin. Sitten siirryin vasempaan ja olin niissä tunnelmissa, mitkä ekalta Onni-kerralta jäi. Sen oli sivusta katsoneen mukaan vaikea saada vasenta takajalkaa alleen, joten vauhti oli kova eikä se laukka oikein tuntunut pyörivän. Jossain vaiheessa sain siitä ehkä vähän parempaa ja lopetin siihen. Hetken ravailut ja sitten lähdettiin maastoon.

Olin ajatellut, että voisin lähteä tukkitielle vähän hanattelemaan, mutta siitä vasemmasta laukasta jäi sellanen fiilis, että ehkä ei tällä kertaa. Niin vähän vasta Onnia tunnen, että oisin uskaltanut sen jarruihin luottaa, joten meidän maastoilu jäi käyntipainotteiseksi. Ja se oli kivaa. :) Samat vanhat peltoaukeat ja metsäpolut. Se ihana rauha, kun et kuule mitään muuta kuin lintujen livertelyn. Linnuista pääsemmekin hassuun otsikkoon, joka juontaa juurensa tähän puolen tunnin maastoköpöttelyymme. Onni oli hyvin valppaana poikana metsässä ja kuuli ja/tai näki aina ensimmäisenä, jos lähistöllä oli lintuja. Pitääkseni hevosen - ja itseni - rauhallisena, kerroin Onnille ääneen mikä lintu se on ja sitten voitiin jatkaa matkaa rauhallisesti. Lenkin aikana kuultiin kyyhkyn kujerrusta, nähtiin kurjen lentoa ja koettiin naurulokkien räkätystä.

Alkumatkan Onni oli hyvin varovaisen oloinen ja ehkä vähän jännittynyt, mutta reipas eteenpäin menijä. Kun tultiin mutkaan, joka selvästikin merkitsi suunnan kääntymistä tallia kohti (=äkkiä kotiin), paino oli sanalla reipas. Hetkittäin sain muistutella, että tämä on tosiaan _käynti_maasto ja toisina hetkinä mietin, onko tämä enää käyntiä kun mennään niin hirveetä haipakkaa, mutta olihan se. Suokin käyntiä.

taiteellinen kamerakännykkänäkemys ratsukosta

Kokonaisuudessaan oli mukava reissu. Muuten varmaan voisin käydä Mattaksessa useammin, jos sinne pääsisi julkisilla. Äiti onneksi asuu aika lähellä ko. tallia, niin saan tällasina yksittäisinä kertoina kyydit bussipysäkiltä tallille ja takasin tai jopa kotiin asti. 

Kuten mainitsin siinä aiemmassa Onni-postauksessa, suokki ei ole se rotu mua varten, mutta monipuolisuus on edelleen mulle tärkein asia tässä harrastuksessa. Yksi hevonen tai rotu ei pysty opettamaan kaikkea, mitä hevosista ja ratsastuksesta voi tietää. Suokit on kyllä tarjonneet hienoja harrastushetkiä, kuten tämä, ja toivottavasti niitä tulee jatkossa lisää.