Testissä kaulanaru

(c) Roosa T.

Lauantai oli jälleen kerran aurinkoinen päivä tallilla, ja mulle jäi viimesimmän estekokeilukerran jälkeen sellanen fiilis, että enkkuilun vastapainoksi mun täytyy heittäytyä jälleen kerran kukkahattutädiksi. Niinpä kokeiluun pääsi se paljon puhuttu kaulanaru.

Ihan ilman päävehkeitä en uskalla Päikällä ratsastaa enkä varmaan saisi siihen lupaakaan - ja hyvä niin. Suitset siis puin tammalle päähän ja niiden lisäksi sidoin kaulalle riimunnarun. Satulaa en laittanut, pärjään sen verran hyvin ilman sitä ja näihin harjoituiksiin satulattomuus sopi erinomaisesti.

Aloitin kentällä maasta käsin, ihan perus seurailuharjoituksia, missä Päikkä oli sopivan seurallisella ja kuuliaisella tuulella. Pysähdykset, peruutukset, jopa ravisiirtymiset oli tavallista helpompia mielestäni. Silti vähän liian usein ponin sai mukaan vain nykäisemällä narusta kevyesti. Vielä on matkaa siihen, että Päikkä todella haluaa seurata mua eikä tehdä mitään muuta.

Pomppasin selkään korokkeelta ja suuntasin takaisin kentälle. Käynnissä koitin pitää hevosen uralla, jossa tein pysähdysharjoituksia. Aloitin pysähtymisen istunta-avuilla ja hengityksellä, sitten vedin kaulanarusta ja sanoin "whoa" (tai "wou" niin kuin minä sen äännän). Jos tässä vaiheessa kävely jatkui, nykäisin ohjista. Yleensä ei tarvinnut edes sen vertaa ohjaa nostaa, että se hädin tuskin tuntui kuolaimessa. Ja mitä enemmän stoppeja tehtiin, sitä nopeammin Päikkä alkoi ymmärtää kaulanarun tuoman paineen tarkoituksen, yhdistettynä näihin istunta-apuihin. Lopulta tehtiin pari pysähdystä ihan ohjiin koskematta.

Mikä kaulanarun kanssa oli haastavinta, oli kääntyminen - tai suoraan meneminen silloin kun Päikkä haluaa kääntyä. Vasen on Päikälle vaikeampi, jäykempi suunta, ja tällä kertaa se oikein korostui. Vasempaan kierrokseen pysyttiin hienosti uralla, mutta volteilla jouduin jatkuvasti nykimään sisäohjasta että hei tännepäin. Oikeaan kierrokseen taas poni olisi taipunut voltille koko ajan eikä huvittanut yhtään jolkotella siellä suoralla uralla, ja taas sain puuttua ohjilla asiaan. Yritin siis käyttää niin paljon istuntaa, pohjetta ja kaulanarua kuin mahdollista. Kaulanarua kääntyessä väistättävänä paineena, kuten oon länkkärissä aiemmin tehnyt ohjilla (kaulaohja) ja Päikkä sen hyvin ymmärtää. Mutta se on enkkutaustoineen vielä aika riippuvainen kuolaintuntumasta ja hakee siitä turvaa turhan usein, mun makuun. Tätä täytyy vaan reenata reenata reenata.

(c) Roosa T.

Siirtymisissä Päikkä oli selvästi vahvempi. Lueskelin just ekoja Päikkäpostauksia ja muistin että niillähän me aloitettiin, kun se liikkeelle lähtö oli niin työn ja tuskan takana. Nyt niistä on tehty niin selkeä ja helppo juttu, että mun ei tarvitse enää kovin paljoa tehdä esim. raviin siirtymisen eteen. Käynti-ravi -siirtymät oli hyviä, toimi ihan ilman ohjia kuten aika monesti muutenkin.

Laukannostoissa otin avuksi pienen tuntuman ohjista, sillä viime yrittämällä nostaa laukka ohjat kaulalla Päikkä näytti selvästi että tarvitsee tukea eikä ymmärrä mitä haluan, jos ei saa sitä tuttua puolipidätettä ennen nostoa. Tulos oli tuolloin kiitoravia. Niinpä tein pari puolipidätettä ja taivuttelin vähän ennen nostoa, ja ne nostot oli hyviä! Tein molempiin suuntiin myös laukkaympyröitä ja pikkuhiljaa pidensin ohjaa, lopulta ne roikkui kaulalla. Päikkä vähän kummasteli jälleen, että mihin se tuntuma meni ja miten muka voi laukata ilman sitä. Pää meni todella alas, mikä soitti mun päässä heti hälytyskelloja että "Pukki tulee!!" Ei tullutkaan. Poni omaksui hienosti lännenhevosen roolin ja laukkaili ympyröitä pää alhaalla, pelkän kaulanarun, istunnan sekä pohkeen ohjauksella! Puolierot huomasi tässäkin askellajissa, muttei jostain syystä yhtä räikeästi. Oikeaan kierrokseen ne laukkaympyrät oli ihan mahtavia, heti kun rentouduin ajatukseen että se pää vain on siellä alhaalla ja minä pysyn täällä ylhäällä.