Testissä kaulanaru

(c) Roosa T.

Lauantai oli jälleen kerran aurinkoinen päivä tallilla, ja mulle jäi viimesimmän estekokeilukerran jälkeen sellanen fiilis, että enkkuilun vastapainoksi mun täytyy heittäytyä jälleen kerran kukkahattutädiksi. Niinpä kokeiluun pääsi se paljon puhuttu kaulanaru.

Ihan ilman päävehkeitä en uskalla Päikällä ratsastaa enkä varmaan saisi siihen lupaakaan - ja hyvä niin. Suitset siis puin tammalle päähän ja niiden lisäksi sidoin kaulalle riimunnarun. Satulaa en laittanut, pärjään sen verran hyvin ilman sitä ja näihin harjoituiksiin satulattomuus sopi erinomaisesti.

Aloitin kentällä maasta käsin, ihan perus seurailuharjoituksia, missä Päikkä oli sopivan seurallisella ja kuuliaisella tuulella. Pysähdykset, peruutukset, jopa ravisiirtymiset oli tavallista helpompia mielestäni. Silti vähän liian usein ponin sai mukaan vain nykäisemällä narusta kevyesti. Vielä on matkaa siihen, että Päikkä todella haluaa seurata mua eikä tehdä mitään muuta.

Pomppasin selkään korokkeelta ja suuntasin takaisin kentälle. Käynnissä koitin pitää hevosen uralla, jossa tein pysähdysharjoituksia. Aloitin pysähtymisen istunta-avuilla ja hengityksellä, sitten vedin kaulanarusta ja sanoin "whoa" (tai "wou" niin kuin minä sen äännän). Jos tässä vaiheessa kävely jatkui, nykäisin ohjista. Yleensä ei tarvinnut edes sen vertaa ohjaa nostaa, että se hädin tuskin tuntui kuolaimessa. Ja mitä enemmän stoppeja tehtiin, sitä nopeammin Päikkä alkoi ymmärtää kaulanarun tuoman paineen tarkoituksen, yhdistettynä näihin istunta-apuihin. Lopulta tehtiin pari pysähdystä ihan ohjiin koskematta.

Mikä kaulanarun kanssa oli haastavinta, oli kääntyminen - tai suoraan meneminen silloin kun Päikkä haluaa kääntyä. Vasen on Päikälle vaikeampi, jäykempi suunta, ja tällä kertaa se oikein korostui. Vasempaan kierrokseen pysyttiin hienosti uralla, mutta volteilla jouduin jatkuvasti nykimään sisäohjasta että hei tännepäin. Oikeaan kierrokseen taas poni olisi taipunut voltille koko ajan eikä huvittanut yhtään jolkotella siellä suoralla uralla, ja taas sain puuttua ohjilla asiaan. Yritin siis käyttää niin paljon istuntaa, pohjetta ja kaulanarua kuin mahdollista. Kaulanarua kääntyessä väistättävänä paineena, kuten oon länkkärissä aiemmin tehnyt ohjilla (kaulaohja) ja Päikkä sen hyvin ymmärtää. Mutta se on enkkutaustoineen vielä aika riippuvainen kuolaintuntumasta ja hakee siitä turvaa turhan usein, mun makuun. Tätä täytyy vaan reenata reenata reenata.

(c) Roosa T.

Siirtymisissä Päikkä oli selvästi vahvempi. Lueskelin just ekoja Päikkäpostauksia ja muistin että niillähän me aloitettiin, kun se liikkeelle lähtö oli niin työn ja tuskan takana. Nyt niistä on tehty niin selkeä ja helppo juttu, että mun ei tarvitse enää kovin paljoa tehdä esim. raviin siirtymisen eteen. Käynti-ravi -siirtymät oli hyviä, toimi ihan ilman ohjia kuten aika monesti muutenkin.

Laukannostoissa otin avuksi pienen tuntuman ohjista, sillä viime yrittämällä nostaa laukka ohjat kaulalla Päikkä näytti selvästi että tarvitsee tukea eikä ymmärrä mitä haluan, jos ei saa sitä tuttua puolipidätettä ennen nostoa. Tulos oli tuolloin kiitoravia. Niinpä tein pari puolipidätettä ja taivuttelin vähän ennen nostoa, ja ne nostot oli hyviä! Tein molempiin suuntiin myös laukkaympyröitä ja pikkuhiljaa pidensin ohjaa, lopulta ne roikkui kaulalla. Päikkä vähän kummasteli jälleen, että mihin se tuntuma meni ja miten muka voi laukata ilman sitä. Pää meni todella alas, mikä soitti mun päässä heti hälytyskelloja että "Pukki tulee!!" Ei tullutkaan. Poni omaksui hienosti lännenhevosen roolin ja laukkaili ympyröitä pää alhaalla, pelkän kaulanarun, istunnan sekä pohkeen ohjauksella! Puolierot huomasi tässäkin askellajissa, muttei jostain syystä yhtä räikeästi. Oikeaan kierrokseen ne laukkaympyrät oli ihan mahtavia, heti kun rentouduin ajatukseen että se pää vain on siellä alhaalla ja minä pysyn täällä ylhäällä.

Jee, esteitä!

Ne ihmiset, jotka oikeasti harrastaa esteratsastusta ja sitä osaa, tuskin pitäisi mun ja Päikän tämänpäiväistä humputtelua minään estetuntina. Mut me tehtiin omaan tahtiin, omalla tyylillä ja ainakin oli kivaa!

Päikässä ehkä parasta on sen monipuolisuuden tuomat vaihtoehdot. Vain taivas on rajana joka kerta, kun lähden tallille. Voin ajaa, vääntää koulua, treenata westerniä (ja sen eri alalajeja), mennä ilman satulaa tai ratsastusvyöllä, voin baanata radalla, lähteä maastoon - tai hypätä esteitä. Toistaiseksi hyppely oli vielä jäänyt pelkäksi haaveeksi, talvella kun ei kenttä ole aina siinä kunnossa. Olin myös ajatellut, että hyppään Päikällä ekan kerran turvallisesti opettajan valvovan silmän alla. Mutta tänään tullessani tallille mietin, miksen muka pärjäisi ihan keskenäni.

Lähdin etsimään Päikän estesatulaa, vatsapanssaria, suojia... Näitä kun ei muussa ratsastuksessa ole tarvinnut, ne oli mulla vähän hakusessa. Kun se satula löytyi ja päätyi ponin selkään, olin ihan poikki siinä vaiheessa kun se vyö lopultakin meni siihen ekaan reikään. Ei muiden penkkien kohdalla oo ollut mitään ongelmaa, ja siinä panssarissa on joustotkin vielä! Nyt joutais kyllä poni laihikselle.

Väkersin kentälle ravipuomit ja pienen kavalettiristikon. Tarkoitus oli siis saada lähinnä tuntumaa lajiin pitkän tauon jälkeen ja tutustua uuden hevosen tapoihin hypätessä. Siihen hommaan yksi pikkueste oli varsin riittävä. Puomeja en tuntunut osaavan laittaa järkevillä väleillä, joten Päikkä kolisteli niitä mennessään lähes poikkeuksetta. Alkuun herättelin hepsua vähän käyntivolteilla, pysähdyksillä ym. ja ravissa testailin kevyttä istuntaa, lisää ympyröitä ja niitä puomeja. En oo tainnut koskaan istua estesatulassa, vaan koulu- ja yleispenkeissä. Tai en ainakaan tällaisessa estesatulassa (täytyy ottaa kuva joskus). Alkuun tuntui siltä, että istun pelkän nahkaläpän päällä, mikään ei tue mistään ja kauhean orpo olo. Sitten kun aloin ratsastaa ravia ja laukkaa, satulassa oli todella helppo olla. Lähes automaattisesti olin puolikevyessä istunnassa. Vaikka se länkkäri voisi olla parempi, ei tosiaan ole Päikän kummassakaan enkkupenkissä valittamista!

Hurja este

Ravipuomien jälkeen laukkailin isoja ympyröitä ja uraa pitkin jokusen kierroksen verkkalaukkaa molempiin suuntiin ennen kuin aloitin hyppäämisen. Nostin vasemman laukan, sain siihen pitkällä sivulla hyvän tahdin ja kurvasin lyhyeltä sivulta keskelle kohti estettä. Siinä suoraan mentäessä ne muutamat laukka-askeleet ennen hyppyä mut valtasi joku järjetön kauhu ja jännitys. "Tää on meidän ensimmäinen hyppy ikinä! Mitä jos mitä jos mitä jos...!" En tajua mitä ihmettä siinä stressasin, mutta sain sentään keskityttyä ratsastamiseen niin ettei Päikkä alkanut epäröidä ja yrittänyt kieltää - vaikka en tiedä kuuluuko se sen tapoihin, sehän tässä jännittikin. Lähestyttiin estettä suoraan, mutta vähän kökösti, jolloin Päikkä joutui ponnistamaan aika kaukaa. Tajusin sen itse ajoissa ja ehdin hyppyyn mukaan - ja se hyppy oli hieno! Olin niin huojentunut että annoin ponin kävellä hetken ja kiittelin taputusten kera oikein kovaan ääneen mahtavaa esteratsuani. Otettiin hetken päästä uudestaan ja sekin hyppy onnistui. Taas hellitin kaikki avut vaistomaisesti heti esteen jälkeen ja Päikkä tuumi että aaa nyt saa kävellä. Sen jälkeen hypeltiin molempiin suuntiin useampi loikka putkeen eikä edes vaatinut multa hirveitä ponnisteluita pitää Päikkä laukassa. Hypyt oli tosi hyviä, tasaista suorittamista. Loppua kohden alkoi tamman menojalkaa vipattaa ja se lähti jopa vähän "imemään" esteelle. Hyvin vähän, todennäköisesti sitä eroa ei olisi edes katsoja nähnyt, vaikka minä sen tunsin.

Hyvän hypyn jälkeen kevenneltiin hetki ravia ja lähdettiin radalle nauttimaan auringonpaisteesta loppukäyntien ajaksi. Jäi hirmuisen hyvä fiilis tästä ekasta estekokeilusta Päikän kanssa ja nyt odotan entistä suuremmalla innolla kesää. Sais noi lumet sulaa jo pois, että saadaan estetolpat esiin ja päästään kokeilemaan vaikka jotain pientä rataharjoitustakin. :)

Miinailemassa

Miinan omistaja Päivi lähti useammaksi viikoksi lämpimään, ja tarvitsi nykyisten vuokraajien lisäksi hieman liikutusapua. Olin enemmän kuin iloinen tullessani "valituksi tehtävään", ja saadessani jopa järjestettyä autokyydit sunnuntaina tamman uudelle tallille.

Tullessani pihaan Miina rouskutteli heinää aurinkoisessa tarhassaan kaverin kera. Nuori pv-tamma oli vähän liiankin innokas lähestymään sekä minua että Miinaa. Ainakin on leikkisää seuraa eikä jää Miinan tarhailut pelkäksi seisoskeluksi. Miinalla oli uusi riimu, jota en aluksi osannut riimujoukosta tunnistaa. (Oli mahdotonta käsittää että tuon pikkuarabin päähän menisi muka FULL-koon riimu - tai sitten katsoin koon väärin.) Pienen häsläyksen jälkeen sain tamman tarhasta ja vesariin, jossa se oli helppo laittaa kuntoon, aivan satulahuoneen vieressä.

Tietenkin siinä toisella puolella oli vieressä karsina, jossa rakkauskohtauksen sai ilmeisesti ori tai joku vastaruunattu tapaus. Alkuun kaveri nosti vähän metakkaa, josta Miina ei välittänyt tuon taivaallista, ja niin se poitsukin lopulta rauhoittui vain katselemaan tätä lumoavaa tammaa edessään. Kaveri kuulosti välillä niin epätoivoiselta, että varmaan hänen mielestään oli huutava vääryys jättää niin kaunis varsa saattamatta tähän maailmaan. :) 

Muut varusteet löysin helposti ja laittelin Miinan kuntoon kaikessa rauhassa. Koulusatulalla mentiin, sillä se Albionin penkki on niin mukava ja tuntuu että handlaan Miinan noin yleensä paremmin enkkutuntumalla, vaikka se western meidän laji tavallaan olikin. Ratsastuskuvia ei valitettavasti tullut, kun olin yksin liikenteessä, mutta muuten koitin olla ahkera kamerankäyttäjä.

Istuessani Miinan selkään aloin heti tunnustella eroa Päikkään. Vertaan usein ratsastaessa ratsuani edelliseen hevoseen jolla menin, ja yleensä myös siihen jolla eniten tuppaan menemään. Tuntui että Miinan kohdalla oli tapahtunut se kliseinen Aika kultaa muistot -illuusio. Mielessäni Miina oli maailman täydellisin hevonen juuri minulle, mutta satulan alla oli pikkuruista askelta tikittävä kapea eläin, joka reagoi kaikkiin liikkeisiini hyvin nopeasti ja herkästi. (Mikä on yhä sekä plussa että miinus.) Palaan näihin tuntemuksiin myöhemmin.

Alkuun tehtiin käynnissä koko uraa pitkin kouluratsastusharjoitusta seuraavasti: Pitkällä sivulla tempon lisäys, kulmissa voltit hyvin taipuen ja lyhyen sivun keskellä pysähdys. Stopeissa yritin ehkä itse liikaa istunnalla ja Miina puolestaan oli sitä mieltä ettei ymmärrä, jos ohjista ei vedetä (kyllä se ymmärtää, mut ilmeisesti tänään ei jaksanut). Muutenkin se seisoskelu oli aika tylsää ja kivempaa oli mennä vauhdilla eteenpäin. Temponlisäyksissä tuli lähes joka kerta jossain kohtaa pari askelta ravia, kun tammalla jo menojalkaa vipatti. Muutama nätti lisäyskin tuli. Volteilla vaadin kunnon taipumista, kun Miina sen osaa ja ihan hyvin se sujuikin.

Siirryttiin raviin ja muutettiin harjoitusta siten, että kulmat ratsastettiin huolellisesti asettuen ilman voltteja ja tehtiin pysähdyksen sijaan pääty-ympyrä hyvin taipuen. Miina loisti tässä ravitehtävässä selvästi paremmin kuin käynnissä. Lisäykset oli hyviä ja helppoja, ympyrällä ei ois aina jaksanut taipua, mutta taipui kuitenkin. Huomasin että itselle vaikeinta oli keskittyä noin laajaan tehtävään, joka jatkuu ja jatkuu. Tein ympyrän huolella, samoin kulman ja sitten keskityin lisäykseen. Tulin vauhdilla seuraavaan kulmaan ja oho, ainiin, tässäkin piti asettaa ja ratsastaa syvälle kulmaan. Eli lisäyksen jälkeen jäin monesti siihen eteenpäin tököttämismoodiin enkä osannut palauttaa keskittymistä ajoissa siihen huolelliseen ratsastamiseen. Huomattuani tämän inhimillisen virheeni aloin hinkata sitä ja sain viimeiset kierrokset mentyä siististi joka kulmaan yhtä huolella.

Tämän alkuverkan jälkeen lähdin tekemään pohkeenväistöjä "perinteiseen tapaan": lyhyen sivun keskeltä käännös keskihalkaisijalle, suoristus ja väistö takaisin uralle pitkän sivun loppuun mennessä. Ratsastuskouluissa tätä on tehty vain toiselta lyhyeltä sivulta, mutta mulla kun oli koko kenttä tilaa itselleni, nopeutin asioita ja tein molemmista päistä. Alkuun siis molempiin suuntiin käynnissä muutama kerta ja sama homma ravissa. Miina näytti jälleen kuinka ihanan herkkä se on ja miten joku tällainen tehtävä, mitä inhoan Päikän kanssa hinkata kun se on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa saada edes yksi väistöaskel, on Miinalle niin helppoa ja yksinkertaista, että se olisi väistänyt vaikka naapurikuntaan asti ja ilolla.

Jossain kohtaa raviväistöjä Miina oli sitä mieltä, että mun avut oli laukannostoavut ja oli jo lähdössä humputtelemaan. Se innokkuus vaan kasvoi, sitten kun oikeasti aloin kokoilla ja valmistella hevosta laukannostoon. Palautui hyvin mieleen ne ajat, kun pidin tamman kanssa laukkataukoa sen yli-innokkaan käytöksen vuoksi. Ekan (väärän) noston jälkeen Miinassa oli pitelemistä, että pysyi käynnissä ja kun se laukka sitten nousi oikein, se ei ollut sitä miellyttävää keinuhevoslaukkaa minkä muistin. Takapuoli hakkasi Miinan pienissä askelissa satulaan inhottavan töksähtelevästi vaikka kuinka rentouttelin lantiotani. Nyt kun on siihen Päikän tasaiseen hipsutteluun tottunut, ihmettelin ihan että olen oikeasti tykännyt laukata tällaista kyytiä. Tietenkin pitää ottaa huomioon mikä Miinan liikutustilanne, fyysinen tilanne ja kentän kunto on. Että onhan se varmasti ollut parempi joskus kuin nyt, jäisellä kentällä jne. Ja näiden kahden hevosen askeleet ja rakenne on todella erilaiset eikä siksi ehkä pitäisi niin kauheasti vertailla keskenään.

Laukassa tehtiin vaan pääty-ympyrää molempiin suuntiin muutama kierros hyvässä tempossa, puhtaan noston jälkeen. Sitten vauhdikkaat loppuravit (siitäkin oon jo tottunut pois, oli kummaa kun ei pitänyt potkia eteenpäin vaan ennemminkin hyssytellä) ja Miinan rauhoituttua loppukäynnit.

Olin ratsastuksen jälkeen tosi iloinen ja tyytyväinen. Tuli itselle vähän yllätyksenä millainen Miina olikaan - oikeasti miten ei muka voi muistaa! - ja sitä joutui hiomaan omia taitojaan taas tätä hevosta mukaileviksi. Vaihtelu oli todella virkistävää ja ihaninta musta oli päästä hinkkaamaan kouluratsastusta oikein pikkutarkasti. Se tekee niin hyvää silloin tällöin ja on tosiaan Päikän kanssa melkoisen haastava tehtävä, vaatis melkein vaihtovaatteet... Mutta täytyy senkin ponin kanssa lyöttäytyä jollekin koulutunnille hyvän opettajan rääkkiin, niin eiköhän sieltäkin niitä väistöaskelia ala löytyä.

Hassuinta ehkä on se, että kun Miinalla lopetin ja Päikällä aloitin, pidin Miinaa enemmän mulle sopivana hevosena ja Päikkää niin ärsyttävänä tahmatassuna. Nyt Päikän salat on alkaneet paljastua mulle, ja muistot Miinasta haalistua, niin tunne onkin lähestulkoon päinvastainen. Onhan Päikkä edelleen tahma, mutta tiedän jo useimmissa tilanteissa miten sen saa liikkumaan halutulla tavalla, ja olen ollut oikeastaan aina sillä ratsastettuani (kop kop) edes osittain tyytyväinen. Miina on herkin hevonen, jolla olen koskaan ratsastanut ja se on minun makuuni hieman liian herkkä. Mahtava eläin se on nimenomaan kaikessa herkkyydessään ja toivottavasti pääsen sitä ratsastelemaan vielä tulevaisuudessakin. :)

Loppuun pari fotoa tallista ja mun upeasta valokuvamallistani, joka paistatteli päivää Miinan aurinkoisessa karsinassa.

Sisätallin käytävä

Ulkokarsinat. Oikeanpuoleinen on Miinan.

Tallinomistajien koira

Kysymyspostaus

Tämän postauksen piti tulla sadan lukijan kunniaksi, mutta homma vähän venähti ja nyt teitä on jo 106! On kiva kirjoittaa tapahtumia muistiin itselleen, mutta myös se että muitakin kiinnostaa juttujani lukea ja kommentoida, lämmittää sydäntäni. :) Kiitos lukijat, tämä on teille!

Izbiliya, Hovin Ratsutilalta

Mikä on omasta mielestäsi hienoin valokuva, jonka olet ottanut?
En mitenkään osaa päättää vain yhtä kuvaa eikä tässä joukossa välttämättä ole kaikkia suosikkejani, mutta koitin tähän postaukseen etsiä kuluneen parin vuoden varrelta mieleenpainuvimmat kuvat. Hyvän kuvan tekee tietysti tekniikka, valotus, sommittelu ym. on kohdillaan, kohde on tarkentunut jne. Eläimiä kuvatessa haluan ilmentää kohteen persoonaa ja mitä ilkeimmäämpi kuva, sen parempi. Tästä alla olevasta Ninnin kuvasta tykkään hurjan ilmeen takia, vaikka se ei ilkeä kissa olekaan. Sähinää aiheuttaa ainoastaan liian utelias koira, eli Ninni on hyvin itsetietoinen kissa ja pitää omasta tilastaan kiinni.

Ninni

Missä ja milloin aloitit ratsastuksen?
Peik Andersinin tallilla eli Kauniaisten ratsastuskeskuksessa syksyllä 1997 taisin mennä ihka ensimmäiselle alkeiskurssilleni. Hassua miten sitä vieläkin muistaa ne hevoset, joilta ensimmäisiä kertoja tippui ja ne mistä tykkäsi.

Millä talleilla olet ratsastanut?
Kauniaisten ratsastuskeskus, Nuuksion ratsastuskeskus, Ratsastuskoulu Knaperbacka, Fredbackan talli, Nevaksen ratsastuskeskus (myös entinen kartanon tukkitalli), J. Korpisen talli, Mattaksen talli, Talli Storåker, Hovin Ratsutila, Landbon talli ja joku kellokoskelainen yksityistalli, jonka nimeä en muista. Laskin kaikki, joissa olen käynyt aktiivisesti yli 5 kertaa. Osa on ratsastuskouluja ja osa yksityisiä talleja, joilla olen vuokrannut yhtä tai useampaa hevosta.

Hovin Ratsutilan kasvatit Izbiliya ja Pizarro

Eniten silmää miellyttävä hevosrotu ulkonäöltään? Entäs luonteeltaan?
Niillä Hovin leireillä minut hurmasi täysin arabialainen täysiverinen. Se on liikkeiltään ja eleiltään niin uskomaton, toisinaan siitä tulee jopa yliluonnollinen vaikutelma. Rodun sirous, rakenne ym. miellyttävät omaa silmää selvästi muita rotuja enemmän.
Täytyy sanoa, että yksittäistä rotua mietittäessä myös arabin luonne on mitä mahtavin: miellyttämisen haluinen, utelias, lempeä, uskollinen.. Sen paras ja huonoin puoli on sen herkkyys, mikä on syy miksi haluaisin oman arabin ja toisaalta taas en. Olen nyt ollut aika tyytyväinen tuohon neljäsosa-arabiinkin, joka ei ihan niin helposti kaikkeen reagoi. Pienine vikoineen arabi on silti alati kiehtova rotu, jolta voi oppia niin mielettömän paljon asioita, kunhan itsellä vain riittää kärsivällisyys.

Hovin kasvatti Azucar - olisi kyllä lähtenyt mun mukaan, jos ois ollut rahaa.

Millainen olisi unelmahevosesi, jos olisi rahaa, tallipaikka, motivaatiota jnejne.?
Näitä unelmahevosia on oikeastaan kaksi. Se realistisempi vaihtoehto on jo 8-10 vuoden ikään ehtinyt tamma tai ruuna (todennäköisesti tamma). Jonkinsorttinen arabiristeytys, esim. quarab. Väriltään punarautias, joko merkitön tai läsipää sukkajalka. Koulutettu sekä koulu-, este- että lännenratsastukseen, maastovarma. Ei antaisi mitään ilmaiseksi, mutta taidolla ja kärsivällisyydellä sen kanssa pääsisi täydelliseen yhteisymmärrykseen.

Toinen haave on ottaa varsa suoraan kasvattajalta. Arabivarsa mieluiten tai jälleen kerran risteytys. Tuon rautiaan lisäksi mustankimot ja voikot on kivoja. Kriteerit samat kuin äskeisessä, mutta tosiaan kouluttaisin vauvasta asti itse niin pitkälle kuin osaan ja ratsutusvaiheessa ottaisin ammattilaisen avuksi. Tästä hevosesta tulisi täydellinen Mun hevonen.

Jos saisit miljoonan rahaa, mitä tekisit sillä?
Ostaisin yllä kuvatun laisen hevosen - tai molemmat. Lähtisin lomamatkalle lämpöseen ja unohtaisin työnteon ainakin joksikin aikaa. Tekisin mitä todella haluan, kävisin hevostenkoulutus- ja lännenratsastuskursseja yms. Ostaisin myös uuden auton, ehkä rakennuttaisin kesämökin tai omakotitalon.

Niilo

Mitä muuta harrastat kuin ratsastusta/hevosia?
Tällä hetkellä käyn kerran viikossa joogassa ja kerran zumbassa. Valokuvaan aina inspiraation iskiessä ja kissojen kanssa tehdään naksutinkoulutusta pari kertaa viikossa.


Opiskeletko vielä vai oletko opiskellut jonkun tutkinnon? Jos kyllä, niin minkä? Jos et, niin mitä opiskelet?
Opiskelin peruskoulun jälkeen leipuri-kondiittoriksi, joksi valmistuin 2009 keväällä. Tällä hetkellä opiskelen AV-viestintää ensimmäistä vuotta.

Lempiruoka?
Olen kamalan nirso ihminen ja jos tänään tykkään jostain, välttämättä huomenna en enää tykkääkään. Makuni vaihtuu nopeasti, mutta ehkä turvallisinta on sanoa, että pihvit on olleet pitkäaikainen suosikkiruoka. Lapsena lehtipihvi, nykyään ehkä pippuripihvi. Tykkään myös paljon broilerista ja kermaisista kastikkeista. Siihen yhdistetään vielä vuohenjuustoa tai aurajuustoa ja makunautinto on valmis!

Friisiläisruuna Theo

Onko sinulla hyvä mielikuvitus?
Toisinaan liiankin. En voi katsoa juurikaan K16 -merkittyjä TV-sarjoja tai elokuvia, muuten näen painajaisia ja alan säikkyä omaa varjoani. Näen myös aika paljon unia, jotka muistan jälkeenpäin (välillä olen pitänyt unipäiväkirjaakin) ja niissä tapahtuu mitä hämmentävimpiä asioita.

Mieleenpainuvimmat ahaa-elämykset ratsastuksessa/hevosten käsittelyssä?
Tähän voisi vastata että Hovin Ratsutila. Tämä peruutus ja muut Hovilla opitut asiat ovat olleet tärkeimpiä asioita, mitä nykypäivänä hevosten kanssa toimiessani hyödynnän. Muistaakseni Hovilla 20 vuotta hevosia kouluttanut Jaanakin sanoi, että on oppinut hevosista eniten juuri sillä tallilla.

Jos pystyisit vuokraamaan mitä tahansa entistä vuokraheppaasi jälleen, niin mikä hevosista se olisi?
Olen vuokrannut monia upeita hevosia, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia - kaikilla hyvät ja huonot puolensa. Blogia pidempään lukeneet tietävätkin, että olisin yhä Miinan vuokraaja, jos se olisi mahdollista. Jäin kaipaamaan erityisesti myös arabiruuna Napoleonia. Lyhyt aikani sen kanssa oli aika takkuista enkä loppujen lopuksi päässyt kunnolla luomaan suhdetta hevoseen ja tutustumaan siihen paremmin. Se mitä sinä aikana näin, oli upea hevonen, työn ja vaivan väärti. Toivottavasti Napsulla on hyvät oltavat uudessa kodissaan. :)

Miina

Osaatko sanoa mikä (tai mitkä) hevonen on opettanut sinulle eniten?
Erilaisilta hevosilta olen oppinut erilaisia asioita. Sanotaan taas ympäripyöreästi, että suurimmat ja tärkeimmät opetukset olen saanut arabirodun edustajilta. Miinalta, Napsulta ja Hovin monilta arabeilta.

Millainen olisi unelmatallipaikka, jonne mahdollisesti oman hevosesi tahtoisit viedä? Pihatto, sisätalli, vapaa heinä, maneesi, maastot, yhteistarhaus, sosiaalitilat yms..?
Tää lähtee taas sellaiselle linjalle, että ei semmosta tallia olekaan. Sanotaan näin alkuun että olen hyvin tyytyväinen nykyiseen talliin, jossa on iso kenttä, harjoitusrata, ja suurinosa hevosen hoidosta tapahtuu ulkona. Semmoiseen paikkaan voisi joskus olla varaakin.
Mutta jos lähdetään tuolle unelmalinjalle: Olisi hienoa, jos hevonen pystyisi elämään pihatossa, laumassa. Sisätallin mahdollisuus tietysti plussaa. Vapaa heinä, sillä ehdolla että se systeemi juuri mun hevoselle toimii, ettei tule terveysongelmia. Hyvin huollettu kenttä estekalustoineen ja trail-esteineen. En oo ihan varma haluisinko maneesia, vaikka kuinka tuulisi ja pakastaisi. En kuitenkaan ole tätä sata lasissa treenaavaa tyyppiä ja voin köpötellä ne pakkaspäivät tuiskussakin. Maneesi myös vaikuttaa ilmapiiriin juuri siinä, että ollaan yleensä kilpailuhenkisempiä, mitä itse en ole. Kiva pikkutalli hyvässä hengessä, hyvillä maastoilla olis mun juttu. Jääkaappi, mikro, sohvat ym. on sosiaalitiloissa aina plussaa, mut on sitä tähänkin asti pärjätty toisinaan pelkällä puuceellä.

Hovin kasvatit Prinzipe & Pizarro

Kiinnostaako kilpaileminen tai valmentautuminen?
Aina se jostain syystä on tuolla takaraivossa, että hei vois kokeilla jotkut harjotuskisat, mutta minkä takia? Mulle ratsastuksen tarkoitus ja kriteerit hyvään ratsastukseen ei ole ruusuke tai pokaali. Mulle sitä on tyytyväisen näköinen hevonen ja ansaittu luottamus. Jos kisatilanne on hevoselle stressaava tai koppiin meneminen ylitsepääsemätöntä, en näe syytä mennä. Valmentautuminen (tai tunneilla käyminen) sen sijaan kiinnostaa siinä mielessä, että oppisin uutta ja vahvistaisin vanhaa. Avuillani on tapana mukautua aina senhetkisen vuokrahevosen uriin, jolloin on hyvä saada ammattilainen palauttamaan mut perusasioiden äärelle.

Mikä on suosikkisi western-lajeista? Mitä haluaisit opetella lisää?
Trailista taisi jossain vaiheessa tulla se mun lempilaji. Aiemmin tykkäsin ja tykkään edelleen silloin tällöin tehdä vauhtilajiharjoituksia, kuten reining ja barrel racing. Trail on siitä kiva, että se vaatii tarkkuutta ja tarjoaa hyvin monipuolisen skaalan erilaisia tehtäviä. Niitä haluaisin oppia lisää ja kokeilla erilaisia trail-ratoja.

KV Stablen reining-kisoissa kuvattu freestyle-suoritus

Mikä auttoi eniten ratsastupelosta eroon pääsemisessä?

Sanoisin että aika. Viiteen vuoteen en pahemmin hevosiin koskenut, harrastelin muita juttuja sillä välin. Tykkäsin hevosista edelleen, piirtelin niitä jne. mutta selkään en halunnut. 13-kesäisenä lopulta alettiin kaveriporukalla pyöriä tallilla, mikä oli kivaa yhteistä tekemistä ja edesauttoi tallille haluamista. Aloitin alkeiskurssin uudestaan, tällä kertaa yksityisopetuksessa ja se oli myös tärkeää ns. toipumiselleni. Sain omaan tahtiin totutella ratsastukseen uudelleen ja aloin saada vähän luottamusta. Puolen vuoden jälkeen en pelännyt hevosia enkä ratsastamista, mutta laukkaamista ja maastoilua - nehän pelkoni alunperin aiheuttivat. En jatkanut enää tunneilla, mutta otin hoitohevosen ja puuhastelin tallilla muuten vaan. Kesällä pääsin ensimmäiselle ratsastusleirilleni Hovin Ratsutilalle, jossa karistin viimeisetkin pelon rippeet. En muista mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta sen viikon aikana ne arabit valoivat minuun luottamusta laukata huoletta ja lähteä myös maastoon. Vielä tänäkin päivänä pelkään, että maastossa jotain sattuu, mutta silti haluan sinne lähteä kerta toisensa jälkeen. Olen oppinut hallitsemaan pelkoni, ja se on luonnollinen osa minua. 

Lempikuvani Miinasta

Hyviä ja huonoja Päikkäpäiviä

(c) Ann-Marie H.

Toisina päivinä Päikän kanssa - minun ilokseni useimpina - pelataan tosi hyvin yhteen, opitaan vähän uutta, vahvistetaan vanhaa ja molemmilla on kivaa. Tällainen päivä oli viime viikolla, kun mulla oli vähän kiire eikä ratsastuskerrasta tullut kovin pitkä. Alkuun käveltiin lyhyt (ainoa osaamani) maastolenkki, mutta suuremman osan ajasta työskentelin kentällä lähinnä temponmuunnoksia. Olin laittanut enkkukamat, joten mentiin vähän koulua asiaankuuluvalla tuntumalla ja oli jännä huomata, että Päikkä oli siihen aika tyytyväinen. Enkkutaustaisena hevosena se on tietysti siihen tottunut, vaikka kulkeekin helposti ja mielellään puolipitkällä/pitkällä ohjalla. Se toimi todella hienosti näin lyhyemmälläkin tuntumalla, ja varsinkin laukassa päästiin työstämään temponvaihteluita paremmin kuin olisin uskonut.

Tavallaan jäi harmittamaan, että piti lopettaa ratsastus juuri kun se sujui niin hyvin. Olisin hyvin voinut vetää vaikka 1,5 h intensiivitreenin siitä laukkatyöskentelystä. Toisaalta, Päikkä tuntuu tykkäävän näistä meidän kevyistä treenihetkistä, jotka yleensä siis on sen 40-60min. Ja kun se ei liiku joka päivä, on parempikin etten lähde revittelemään pahemmin. Se mun piti kiteyttää, että parashan on lopettaa juuri silloin, kun hevonen on parhaimmillaan ja palkita se siitä työn loppumisella.

Hieman off topic:
Pakko avautua vielä eräästä sankarista. Tuo alkumaasto meni hyvin, autoilijat hidasti ja väisti järkevästi jne. Mutta kun kävelin samaa tietä bussipysäkille hetkeä myöhemmin, ohi pyyhälsi citymaasturi aivan järjetöntä vauhtia. Tiellä on viidenkympin rajoitus ja kaverilla oli reilusti yli sata lasissa. Kuski näytti just siltä että kohta lähtee joltain henki. Inhottava bensankatku jäi vielä pitkäksi aikaa leijumaan ilmaan. Kaduttaa etten ottanut rekkaria ylös, vaikka en tiedä olisko siitä apua ollut. Tällä kertaa ei kellekään käynyt mitään, mutta en halua ees ajatella mitä jos oisin ollut siinä hevosen kanssa. Tiellä liikkuu myös paljon lapsia, koiria ym. niin ei kyllä millään tekosyyllä löydy sympatiaa tollaselle käytökselle auton ratissa. 

(c) Ann-Marie H.

Ja sitten on niitä päiviä, kun asiat eivät suju. Maanantaina sattui pyryttämään ja tuulemaan aamupäivästä aika kirpakasti, kun lähdin Päikän kanssa kentälle. Tein ensin vähän maastakäsin ja näin jo että tammalla on ihan muuta mielessä kuin työ. Se ei ollut kovin hedelmällistä, mutta sain avut läpi niin se riitti ja käytiin hakemassa lännensatula western-treeniä varten. No eihän siitä mitään tullut. Ponit ja hevoset karkaili tarhoista ja ne jotka ei päässeet karkuun, juoksentelivat muuten vaan levottomasti aitauksissaan. Päikkä oli yhtä lailla muun sakin kanssa lällällällällieruu-tuulella ja jossain vaiheessa yhtä laukkaympyrää jäin sinne satulaan istumaan omiin ajatuksiini. Olin että "Päikkä menee nätisti itekseen, ei mun tarvii käyttää mitään apuja". Meni max. 2 sekuntia kun poni huomasi että nyt ei oo matkustaja hereillä, hänen tilaisuutensa on koittanut! Laukkaan tuli yhtäkkiä uus vaihde ja suuntakin oli vaihtumassa (=kiireenvilkkaa talliin). Heräsin onneksi nopeasti koomastani ja sain Päikän aikeet estettyä hyvissä ajoin. Loppuaika kentällä mietittiinkin sitten käytöstapoja. Hevosen mielentila ei ollut treenaamiseen sopiva, niinpä kun ne käytöstavat taas löytyi, suunnattiin radalle kävelemään loppukäyntejä seuranamme ihana Mortti-ruuna (Päikän tarhanaapuri ja Suuri Rakkaus). Loppuratsastus olikin aika leppoisaa ja mukavaa, pyrystä huolimatta.

Tunnelmia Horse Fair -messuilta

Tämän vuoden ponit oli paljon leikkisämpiä - ihan juoksentelivat välillä!

Sunnuntaina meni lähestulkoon koko päivä Helsingin hevosmessuilla Annin ja Roosan seurassa. Mielenkiintoista katseltavaa ja kuultavaa olis ollut molemmille päiville, mutta sunnuntai vei voiton, syy: lännenratsastus. 

Postauksen kuvat on messuhallilaatua à la laiska minä eikä nyt tullut kyyläiltyä linssin läpi kuin muutamat hevoset. Messukrääsästä kiinnostuneet ens vuonna itse paikan päälle näpräämään. :) 

Heti aamusta istahdettiin infolavan eteen kuuntelemaan Kati Riesenin luentoa eettisestä hevosmiestaidosta. Se oli lähes täydellisesti juuri sitä mitä itse hevosen kanssa haluan saavuttaa, vaikka hirveästi uutta tietoa ei niin lyhyessä ajassa tullut. Kati itse vaikutti todella symppikseltä tyypiltä, näytti kuvia tammastaan jolla kuulemma voisi lähteä vaikka Helsingin keskustaan ilman mitään varusteita käpyttelemään. Yllättäen sain myös tukea tälle satulattomuusinnolleni. Kuulemma hänen tunneillaan vakiratsastajat saavat satulan käyttöön vasta, kun ilman satulaa ratsastus sujuu ongelmitta. Kiinnostava metodi, en oo aiemmin törmännyt! Herätti kyllä suurta mielenkiintoa mennä joskus irtotunnille hänen tallilleen Apple Tree Ranchille - lännenratsastusta tietenkin.

Tehtiin shopping-kierrosta luennon jälkeen ja kävin moikkailemassa tuttuja arabiyhdistyksen ständillä, mm. sekä aiempi että tulevaisuuden western-opettajani hyörivät molemmat siinä nurkilla. Tänä vuonna fiksu muutos oli se, että jokainen rotuyhdistys oli leiriytynyt sen karsinan viereen, jossa kyseisen rodun edustaja majaili! Pääsi siis yhtä aikaa juttelemaan rodusta ja näkemään sen ilmielävänä. Osa roduista esiintyi myös areenalla ratsastuksen merkeissä ja eniten meitä kiinnosti lusitanojen meno. Tosin se oli aika sekavaa haahuilua. Viitisen ratsukkoa huiteli sinne tänne eri askellajeissa, eri koululiikkeitä esitellen. Ihan näyttävää, mutta olisin toivonut koordinoidumpaa esitystä, esimerkiksi musiikkiin. Tai jos se jotenkin suunnitelmallista oli, ei näyttänyt siltä mun silmään.

Ennen lusitanoja ehdittiin näkemään Marko Björsin ja hänen oppilaidensa kouluratsastusdemosta pätkä. Käsittääkseni esillä oli muutama eritasoinen hevonen, jotka näyttivät miten pitkällä koulutuksessa ovat jne. Kuvan hevonen teki piffiä, paffia, laukkapiruettia, mikä on aina hyvännäköistä kun sen todella osaa. Hienoahan se olisi lännenhevosenkin osata koota itseään niin hallitusti - ja itse osata auttaa hevosta siinä.

Areenalla kävin katsomassa myös ratsupoliisin esitystä, joka ei tänä vuonna ollut ihan yhtä kiinnostava, aika paljon hidastempoisempi. Jäin kaipaamaan viimevuotista häirikön kiinniottoa ja muuta äksöniä. Homma oli käyntipohjaista ilmapallojen ja tuikkujen seassa kiertelyä, pressun ylittämistä ja alittamista (mitä voisin harrastaa Päikänkin kanssa säkittämisen merkeissä, jos saan jostain pressun käyttööni). Alla kuva viimeisestä tempusta, kun auto "ei lähtenytkään käyntiin".

 Käytiin syömässä ylihinnoiteltua rasvaista pitsaa ja saatiin huudot kahvilatädiltä, kun istuttiin hänen rakkaissa pöydissään eikä Pizza Hutin. Joo tiedän että ne on kaksi eri ravintolaa, mut pitsamesta oli täynnä ja mä haluan istua messupäivän aikana edes sen hetken että saan syödä. Ymmärrän myös että ärsyttää, mut siitä ei tullu ku paha mieli kaikille osapuolille. Varmasti tekee mieli asioida ko. tädin kuppilassa jatkossa...

Jos palaisin aiheeseen. Tehtiin vielä viimeinen (miljoonas) shoppailukierros, jonka tuloksena Anni löysi etsimänsä satulahuovan ja minä en mitään. Tai ostin mä sen pitsapalan lisäksi pussin lakua. Ja sit ihmettelen kun kilot lisääntyy... Kummasti sitä opiskelijana kattoo mitä oikeasti tarvitsee ja mitä mikäkin maksaa (lukuunottamatta satunnaista lakuhimoa). Olisin halunnut löytää Päikälle naruriimun ja köyden maastakäsittelyyn, mutta ne ainoat mitä myytiin oli aika huonolaatuiset, liukkaat ja halvat. Jonkun toisen köyden näin ja se oliki sit 50e köysi. Eli haaveeksi jäi edelleen. Pettymys oli se, ettei MCR:n myyntikoju ollut paikalla eikä siis laadukasta lännenkamaa ollut tarjolla kuin muutaman satulan verran. Ei mulla kyllä sitä rahaa ois ollut millä ostaakaan.

Viimein iltapäivällä alkoi se show mitä oltiin koko päivä odotettu, nimittäin kansallinen Helsinki Reining -kilpailu. Koska kovatasoisista ratsukoista oli kyse, vauhtia oli riittävästi ja kamerassa ei riittäneet tehot sitä kuvaamaan. Siispä ensimmäisestä ratsukosta (Siri Haanpää) on tämä yksi siedettävähkö kuva. Lopun aikaa annoin kameran huilata ja nautin laadukkaasta ratsastuksesta. Kisaa oli ihan jännittävä seurata, vaikkei voittaja (Pete Perkiö) sinällään yllättänyt. Vepsän Karilla meni vähän sukset ristiin oman nuoren kasvattinsa kanssa sen ekoissa Suomen kisoissa ja sai hylkäyksen, kun Kari päätti tarttua ohjiin kaksin käsin opettaakseen hevoselle, että kisakentällä käyttäydytään ja mennään rata siististi loppuun. Westernissä kankikuolaimella ratsastetaan aina yhdellä kädellä ja nivelellä kahdella. Mitä korkeammalle tasolle mennään, sitä enemmän käytetään kankea. Mun ja Päikän meno on niin puska-Öötä, etten näe tulevaisuudessakaan tarvetta kokeilla kankia.

Messuja olis ollut jäljellä vielä se pari tuntia, mutta alettiin olla jo niin poikki, että lähdettiin kotiin. Ihan hyvä fiilis messuista jäi, ehkä jotenkin odotin niiltä liikaa ja siksi olo oli vaisumpi jälkeenpäin. Olisin kaivannut kiinnostavampia aiheita luennoille, niitä olisin jaksanut kuunnella useammankin. Ja ratsastussimulaattoria oisin halunnut kokeilla, mutta 25e 15min on musta aika kova hinta. Hyödyllistä totta kai ja varmaan ihan summan arvoinen kokemus. Tällä hetkellä täytyy vaan lykätä niitä haaveita sellaiseen aikaan, kun sitä rahaa taas on.

Rahattomuudessani haluan vielä kiittää reining-kisan järjestänyttä Western Riders Finlandia, joka jakoi ilmaisia messulippuja ja näin mahdollisti meidän kolmen messuilut tänä vuonna. :) Kiitos WRF!

Pohdintaa satulattomuudesta

Postaukset kuvat (c) Ann-Marie H.

Mielessäni on pyörinyt tämä aihe jo jonkun aikaa, joten halusin tehdä siitä ihan oman postauksen. Olen Päikän yltiötasaisia askelia ylistänyt jo useamman kerran. Selässä on niiiin helppo istua. Siihen lisätään se että tykkään lähtökohtaisesti mennä ilman satulaa. Mietin siis, mitä hyötyä ja mitä haittaa ilman satulaa ratsastamisesta on, ja kuinka usein sitä kannattaa harrastaa niin omalta kuin hevosen kannalta.

Plussaksi osaan heti sanoa että ratsastajan tasapainon kehittyminen. Myös niissä tilanteissa, kun satula aiheuttaa kipuja, hiertymiä ym. ilman satulaa ratsastaminen on aika selkeä ainoa vaihtoehto. Sellaisesta ei tällä kertaa (ainakaan minun tietääkseni) ole kyse. Päikän ratsastettavuus ei mielestäni ole kovin erilainen, oli selässä koulusatula, lännensatula tai ei penkkiä lainkaan. Istuntaa se toki kuuntelee herkemmin ilman satulaa kuten todennäköisesti kaikki hevoset, mutta saatan myös antaa vääriä apuja huonon tasapainoni takia, mikä on puolestaan miinusta.

Toinen miinus, on painon jakautuminen selässä. Satula jakaa sen tietysti laajemmalle, jolloin ilman satulaa mentäessä ihmisen paino rasittaa vain muutamaa nikamaa, tietysti enemmän. Itsellä ei kauheasti ole tästä tietoa, joten korjatkaa jos olen väärässä ja valottakaa lisätiedoilla.

Miksi haluan mennä ilman? Kehittääkseni sitä tasapainoa sekä omaa apujen käyttöä, minkä huomaan olevan erilaista paljaassa selässä. Ei voi nojata jalustimiin tai takakaareen, ne eivät myöskään ole tukemassa kun haluan tehdä esim. pohkeenväistöä. Siinä liikkeessä ainakin huomaan istuvani kummallisesti, ja hevonen tuntee sen paremmin, kun ei ole mitään välissä ja saattaa siksi suorittaa tehtävän huonommin.

Sisäinen kukkahattutätini puolustaa luonnollisia tapoja hevostella ja laskee satulattomuuden tähän kategoriaan. Tarkoitushan olisi ajan kanssa viedä varusteettomuutta pidemmälle, kokeilla kuolaimettomia vaihtoehtoja ja pelkkää kaulanarua. Tämä liittyy siihen luottamussuhteen luomiseen hevosen kanssa, mikä on mulle varmaan se tärkein asia tässä harrastuksessa. Se että uskallan ylipäänsä mennä Päikällä ilman satulaa, jo kertoo suhteen alkaneen kehittyä.

Sekä tuo tasapaino- ja apujenkäyttöjuttu että hevosen kanssa ystävystyminen voidaan tiivistää yhteen tavoitteeseen: haluan haastaa itseäni. Haluan pystyä asioihin, joita en olisi harrastuksen alkutaipaleella uskonut pystyväni tekemään koskaan. Näitä asioita ovat esim. ilman varusteita peruuttaminen, mikä on tällä hetkellä todennäköisesti tärkein ja arvokkain hetki mun hevoshistoriassa.

Tietenkään kaikki ei ole ihan näin mustavalkoista. Kun osaan tehdä Päikällä mitä vaan ilman varusteita, olen paras. Ei ihan näin. Minkä olen hevostelussa huomannut olevan todella hyödyllistä ja tärkeää, on monipuolisuus. Minun eikä kenenkään kannata nakata satulaa narikkaan tyystin. Ei myöskään valita vain yhtä ratsastuslajia ja sokeasti toimia vain sen sääntöjen mukaan. Toisinaan sitä oppii western-tunnilla jotain, mistä on hyötyä kouluratsastuksessa, tai maastolenkillä jotain esteratsastuksessa huomioitavaa. Kaikki hevostelun muodot tukee toisiaan, ja kun osaa vähän kaikkea, osaa todella paljon.

Taidan joka tapauksessa nimittää itseäni lännenratsastajaksi. Pitäähän se paikkaansa jollain lailla. Vaikka menisin koulua, en osaa tai halua ottaa niin tiukkaa tuntumaa kuin moni enkkuratsastaja ottaisi. Haluan ylläpitää omaa monipuolisuuttani menemällä koulua ja esteitä, mieluiten myös tunnilla. Muuten sitä alkaa helposti keksimään omia sääntöjä ja istuntoja. Kuitenkin palaan aina lännenratsastukseen ja siitä innostun. Sen saralla haluan eniten yhteistyötämme kehittää.

Olen todella iloinen, että löysin sellaisen monitoimiponin kuin Päikkä. Raviurheilu on mulle erittäin vieras eikä niinkään kiinnostavaa, mutta aikomus on silti ajaa Päpällä silloin tällöin, kerta se sen osaa. Saatan oppia jotain uutta ja poni saa mukavaa vaihtelua - virkistää se varmasti meidän molempien mieliä. En myöskään ole koskaan ollut esteratsastaja, tunnille meno on silti jo mielessä. Juuri siksi että hyppyihin tulee oikea tekniikka eikä mene sukset ristiin "uuden" hevosen kanssa (kun ei olla yhdessä hypätty koskaan). Ja kunhan kevätaurinko maastopolut sulattaa, sinne aiomme myös temmeltää.

Kaikenkaikkiaan hevostelu pysyy rentona ja hauskana harrastuksena, kun ei ole tarkkaa treeniohjelmaa ja tiettyjä tarkkoja sääntöjä. Kilpailut ei minua kiinnosta, vaan hevosen ystävyys. Ratsastus on mennyt hyvin, kun hevonen näyttää tyytyväiseltä. Ilmeisesti satula on mulle psykologinen juttu ja tarkoittaa treeniä. Ehkä senkin takia olen mennyt paljon satulatta. Paljaassa selässä tulee heti itselle sellainen olo että nyt hölläillään, tehään vähän jotain helppoja juttuja, pidetään kivaa yhdessä. Sitten poni saa porkkanan ja pääsee talliin. Kai se on jo ratsastuskoulun leikkitunneilla opittu asia - silloin ei satulaa käytetty ja pidettiin vaan hauskaa.

Jospa nyt päättäisin tämän hiukan aiheesta toisaalle ajautuneen monologin siihen, että tuskin mun tarvitsee tapojani muuttaa. Menen Päikällä kahdesti viikossa. Jos näistä toisen kerran menen ilman satulaa, on aika epätoidennäköistä että siitä mitään haittaa olisi kummallekaan. Tämänhetkiset tutkimustulokset näyttävät vain tyytyväistä ratsukkoa.

Mitä ajatuksia aiheesta heräsi? 

Uusi ulkoasu + Päikkäilyjä

Kun saatiin tovi sitten niitä tuoreita hienoja kuvia, nyt niistä on muodostunut myös uusi banneri! Siellä se tekijäkin lukee, mutta haluan erikseen kiittää Roosaa, joka on kuvat ottanut ja bannerin taiteillut. Niin upeaa jälkeä! Tykkään itse tästä ulkasta tosi paljon. Mitä ootte lukijat mieltä? :)

(c) Ann-Marie H.

Eilen menin koulun jälkeen tallille, pikaisesti kotona syötyäni. Olin jo kotiin tullessa tosi väsynyt, vaikkei ollut edes pitkä päivä eikä se ruoka auttanut. Niinpä tallilla olin sellasella "ihan sama"-tuulella, aivot narikassa ja heitin Päikälle koulupenkin selkään. Kierrettiin rata muutaman kerran, kokeiltiin kaikki askellajit. Laukassa oli sen verran puhtia, että tiesin sen puhdin vaan kasvavan jos vielä toisen kerran nostan - varsinkin takasuoralla. Niin mentiin kentälle jatkamaan ja paineltiin melko päämäärättömästi kierrostolkulla ympäri, molempiin suuntiin. Se oli oikeastaan virkistävää. Ei tarvinnut ajatella yhtään mitään ja Päikälläkin pysyi laukka yllä tavallista paremmin vaikka oma ratsastukseni tuskin oli tavallista tehokkaampaa mistään näkökulmasta. Tuli taas sellainen olo, että tämä on mulle tuttu hevonen, tämän kanssa voin näin huoletta mennä vaan miettimättä sen kummempia. Mentiin me raviakin lopuksi - niin ja alussa: halusin nostaa laukan ravista ja siitä nousi hirveä tappelu, josta lopulta päästiin yhteisymmärrykseen.

(c) Ann-Marie H.

En oo taas tainnu kaikista Päikkä-kerroista kirjoittaa, ja siihen taitaa olla syynsä: ei oo tehty mitään erijännää. Muistaakseni menin yks päivä melko tavoitteellisestikin länkkäriä, harjoittelin kaulaohjan käyttöä. Kaulanaruakin ois halu kokeilla tulevaisuudessa, sillä lähdin vähän hakemaan sitä että kääntävät avut ei ole suusta vetämistä vaan kaulaa vasten painuva ohja, jota hevonen väistää. Esim. vien vasemman ohjan hevosen kaulaa vasten -> hevonen kääntyy oikealle. Aloitin aina ohjasavulla ja painolla. Jos Päikkä ei niistä hoksannut, käytin pohjetta ja toisinaan ääntä. Välillä sain ottaa ihan perinteisesti kääntävästä ohjasta kuolaimeen herätystä, kun neitiä tuntui kiinnostavan ihan muut suunnat. Mutta lopputulokseen olin tyytyväinen. Päikkä oli herkkä, keksi nopeasti mitä tehdään ja kuulemma osasi ennestään kaulaohjan perusteet. Jatkossa oon koittanut muistaa sitä käyttää enemmän, kaulanarun kokeilua ajatellen.

(c) Ann-Marie H.

Yhellä kerralla mulla oli Kimmo mukana tallilla. Oli niin hyvä keli, vähän kirpakka mutta aurinkoinen. Menin kentälle ilman satulaa pyörimään. Osan tunnista tein pohkeenväistöä (=jotain järkevää), missä Päikkä oli taas oma ihanan jäykkä itsensä. Loput ajasta palloiltiin milloin missäkin askellajissa rennosti ja kiireettä. Poni näytti hyvin tyytyväiseltä tähän ratkaisuun. Otettiin myös Kimmo mukaan harrastukseen ja tehtiin niin että Kimmo käveli edellä, Päikkä seurasi ja minä kiikuin selässä tekemättä mitään. Testattiin kuinka hyvin se tottelee vierasta ihmistä (vaikka tietenkin siinä on se kannuste että jos ei tottele, minä pamautan pohkeilla). Oon maastakäsitellyt sitä aika paljon viime aikoina, joten seurailujuttu oli ponille tuttua. Se sai heti juonesta kiinni ja viihtyi jopa paremmin Kimmon perässä kuin yksinään. Tehtiin käännöksiä, pysähdyksiä ja raviin siirtymisiä. Ekalla siirtymällä Päikkä tuumasi että "ääh se menee liian kovaa, en jaksakaan seurata", jolloin annoin vähän pohjetta. Toka kerta kokeiltiin vasta laukkojen jälkeen ja silloin Päikkä lähti raviin jo hyvin pienestä temponmuunnoksesta Kimmon liikkeissä. Se oli kiva ja rento päivä, josta jäi hyvä mieli siksi että näki myös Päikän ja Kimmon olevan samaa mieltä.

Pirteää kissapuuhastelua

Kevätaurinko kurkistelee välillä asunnon ikkunoista ja on saanut kissoille vähän kevättä rintaan. Niilostakin on tullut aktiivisempi, saattaa välillä ottaa jopa hölkkäaskelia (ruokakupille) ja painii ehkä vähän useammin ja mielellään Ninnin kanssa. Aiemmin ne painit oli sitä että Niilo haluis olla rauhassa ja napero hyökkää suoraan kurkkuun tai ohimennen käy takakoipeen kiinni. Nyt jopa Niilo saattaa tehdä aloitteen ja välillä läiskii Ninniä tassulla päähän vähän ärsyttääkseen että hyökkää nyt jo!

(c) Kimmo

Aktiivisille kissoille on ollut myös aktiivista tekemistä. Ollaan viimeviikkoina naksuteltu noin joka toinen päivä ellei useammin. Ninnin opetin istumaan pyynnöstä, joka toimii jos A) kädessä on ruokaa B) teen kädellä eleen, jonka se on oppinut. Epäilen että sana "istu" tarkottaa sille yhtään mitään, vaikka sitä aina käytänkin. Niilolle oon ruvennut opettamaan samaa.

Osasta tempuista on Niilon tekeminä muutama kuva vanhassa postauksessa.

Ollaan harjoiteltu myös laatikon päälle nousemista ensin etutassuilla, sitten istumaan kaikki tassut laatikon päällä ja lopuksi nousu takatassuille. Molemmat kissat osaa tämän kun ruualla vähän ohjaa ja palkkaa joka vaiheessa. Niilo oppi tempun jo vajaa vuosi sitten kun alotettiin naksuttelu ja Ninni on tosi nopea oppimaan, varmaan viikossa hokasi mitä tehään (naksuttelen hyvin lyhyitä hetkiä kerrallaan, 5-10min, että pysyy hauskana ja kaikki jaksaa keskittyä). Sisko sitä kävi täällä ihmettelemässä, että tosta kissasta saa mitä vaan jos jaksaa kouluttaa. Katja itse on opettanut koiralleen kasapäin temppuja ja lisää tulee. Katjan ja Ruffen oma blogi. 

Ruffe-koirakin meillä on käynyt kylässä välillä. Niilo ei siitä välitä juurikaan, Ninnin kanssa hauvalla menee vielä puurot ja vellit sekasin. Ei taida kumpikaan välillä tietää mikä tarkoittaa leikkiä ja mikä varoitusta. Niinpä sähinää, murinaa, haukkua ja jahtaamista välillä tulee, onneksi ihan naarmuitta ainakin tähän asti. Neuvokas teinikissamme keksi myös uuden piilopaikan, jonne koira ei pääse: kirjoituspöydän lipaston alla oleva kolo. Kauankohan se itsekään enää mahtuu sinne..

Kevääseen palatakseni, myös ulkoilu on kissoilla lisääntynyt ja parvekkeen ovella istuu yhä useammin Niilo kaipaus silmissään. Yhä eniten ulkona viihtyy utelias Ninni, ja varsinkin aurinkoisella kelillä täytyy molempien päästä raittiiseen ilmaan.

Ninni kaipaa selvästi enemmän aktivointia ja yhtenä päivänä laitoin sille vesileikit olohuoneeseen. Ollaan näitä kokeiltu pari kertaa aiemmin ja tyttö on vähän arastellut "hyi märkää" -tyylisesti, mutta sinnikkäästi noukkinut foliopallot jollain keinoin pois altaasta. Olin pessyt Ninnin pentukokoisen hiekkalaatikon ja täytin sen lämpimällä vedellä sekä muutamalla foliopallolla. Lattian suojasin pyyhkeellä, onneksi, sillä neidin leikit yltyi yllättävän märiksi. Jossain vaiheessa se hupsu seisoi vedessä yhden etutassun ja yhden takatassun voimin! Piti päästä kato palloon käsiksi sillä vapaalla etusella eikä varmaan jaksanut kiertää. Välillä se pudisteli vesiä pois ja pesi myös itse, mutta eipä näyttänyt märkyys juuri leikkiä haittaavan! Kuvasin tästä myös videon, jossa näkyy Niilon mielipide asiaan: ei paljoo kiinnosta.

Loppuun sekalaisia kuvia viime viikoilta, mm. Niilon rakas kenkälaatikko ja Ninnin rakas lintu.