Trail-harjoituksia & maastoilua

Tällä viikolla minut yllätti sitkeänoloinen flunssa, joten viikon Päikkäilyt tapahtuvat lähinnä pääni sisällä. Viime viikolla pääsin ihan normaalisti tallille, jossa tapahtui seuraavaa:

Keskiviikkona törmäsin bussipysäkillä toiseen bloggaajaan, Siniin. Tunnistettiin toisemme blogeissa olevien kuvien ja videoiden perusteella. Ihmeteltiin maailman pienuutta, miten ollaan vuosien varrella kierretty ainakin kolme samaa tallia, ratsastettu samoja hevosia eikä tyyliin kertaakaan nähty toisiamme, kunnes nyt. Juteltiin se lyhyt bussimatka, jonka päätteeksi Sini käveli kotiin ja minä tallille.

Kenttä oli mukavan tasaisessa kunnossa, niinpä päätin että nyt mä revin ne puomit katoksesta ja tehään trailia! Muodostin kentälle taskun, jota muuntelin välillä neljännellä puomilla neliöksi. Irrottelin muutaman jäätyneen tötsän toisistaan ihan perus pujotteluksi. Alla esimerkkiä taskusta:

Kisoissa ottamani kuva tuplataskusta.

Aloitettiin maastakäsin, sillä Päikkä ei tietääkseni oo koskaan aiemmin trailia tehnyt, niin halusin alottaa helpoimmilla jutuilla. Ja ponihan hoksasi heti. Se oli hyvän trail-hevosen tavoin kiinnostunut esteistä niin että katsoi niitä, mutta ei pelännyt tai kolautellut kavioita puomeihin juurikaan. Mentiin taskua ihan maapuomeina, vaakasuoraan puomien yli niin käynnissä kuin ravissa. Jos tuli kolahdus, mentiin heti uudestaan. Jos ei, hidastettiin/pysähdyttiin palkinnoksi. Nää meni Päikältä hyvin eikä poni yrittänyt yhtään mennä puomien ohi, reippaasti yli vaan. Tehtiin taskua kans ravista ja käynnistä sillä tyylillä kuten se kisoissa suoritetaan: tullaan sisään, pysähdytään mahdollisimman lähelle päätypuomia siihen koskematta ja peruutetaan ulos. Halusin ekoihin trail-harjoituksiin jonkun helpon peruutustehtävän, juuri siksi kun se pakki on välillä niin jäykässä, ja trailissa peruutus on tosi olennaista osata. Ja nyt olin Päikästä ylpeä, se peruutti niin pienistä avuista ja niin nätisti! Se on fiksu hevonen, ja tais aika nopeasti hoksata että aah, täällä saa aina pysähtyä ja heti perään muistaa että ainiin, täältä ei pääse pois ku pakittamalla.

Pujottelua tehtiin maastakäsin vaan käynnissä, sillä se olis menny mun koordinaatiokyvyn kanssa ihan toivottomaksi sekoiluksi. Heitin satulan selkään (ja päähän uudet lännensuitset! niistä kuvia myöhemmin) ja sitten mentiin niin käynnissä kuin ravissa pujottelua, maapuomeja ja taskua. Selästä peruutukset oli tahmeampia, mutta parempia kuin edellisellä ratsastuskerralla. Pysähdykset taskuun oli helppoja, puomit kolisi aika vähän eikä tötsiäkään kaadettu, pujottelu meni hienosti! Taisin ottaa tälläkin kertaa aika pian laukkaverryttelyä, ja sitten vasta ravissa noita tehtäviä, niin sain ponia hereille. Ja hyvinhän se toimi. Laukkatehtäviä trailissa on todella vähän, joten jätettiin se askellaji muutaman kierroksen jälkeen pois. Myöhemmin voidaan testata sitä taskua laukastakin.

Lauantaina paukkui pakkanen. Sain pummattua Leealta kyydin tallille, etten joutunut siellä -16 - -20 asteen tuntumassa kävelemään puoltatoistakilsaa eestaas. Samalla sain myös ratsastusseuraa, sillä Leealla oli Anni mukana (joka välillä liikuttelee Velmua & Päikkää). Päätettiin molemmat mennä ilman satulaa. Minä tosin laitoin Päpälle ratsastusvyön, että on edes se jalustinten tuki jos hupsu poni keksii jotain. Kentälle en olis laittanut, mutta me mentiin kiertämään rata kerran ja sitten tutkimaan maastoja. Anni ja Velmu aurasivat edellä paksuun hankeen kulkuväylää metsän keskelle. Tarkoitus oli mennä vähän matkaa Ultunaan, jossa kuulemma porukka paljon maastoilee (=pakko olla hyvät maastot). Mulla tuli kylmä aika nopeasti, pelkkää käyntiä kun mentiin. Päästiin metästä tielle ja tien päässä näytti reitti jatkuvan taas kahlaamisella. Anni ei ollut varma kannattaako mennä ja mä olin kypsä kääntymään takasin, niinpä palattiin samaa reittiä radalle ja jatkettiin toinen kierros loppuun.

Päikkä oli maastossa fiksusti. Ei kyttäillyt oikein mitään, ihmisten ääniä se kuuli ja kääntyi katsomaan, siinäpä se. Takaspäin oli vähän kiire, mutta malttoi pysyä käynnissä kuitenkin vaikka Velmu nopsana poikana ehti välillä paljonkin edelle. Mutta poni ei hätääntynyt, hän porskutteli rauhassa hankea eteenpäin ja radalle päästyään pärskähteli kovin tyytyväisesti. :)