Pukkiponi!

Hihii, tänään oli hauskaa niin Päikällä kuin minullakin, kun käytiin radalla humputtelemassa. Olin aikeissa mennä ilman satulaa ja meninkin jo selkään. Kentällä huomasin miten kökössä kunnossa se on, niinpä hain koulusatulan ja suuntasin radalle. Enkkupenkissä on kivempi kaahotella, kun ei tarvii pelätä ruuttaavansa sitä nuppia sisuskaluihin jossain äkkiliikkeessä.

Päpä oli taas energisen oloinen heti kärkeen ja ravaili varsinkin sillä takasuoralla kovin mielellään. Toisinaan taas mieluummin käveli ja maisteli ojanpieliä... Samaan aikaan radalla oli yks suokki ajossa, ja sen perässä kipitti muutaman koiran lauma. Päikkä on sellaiseen tottunut eikä meinannut niistä mitään, vaikka yks pentu suhahteli välillä vähän varomattoman läheltä.

Nyt kun on ollut plussakelejä, raviradan jäiseen pintaan on muodostunut kuiluja. Grand Canyoneja, Päikän mielestä. Sellasia 10cm leveitä rakoja, joista näkyy vähän hiekkaa. Käynnissä ne pitää tutkia tarkkaan, pysähtyä ja nuuhkutella hetki. Ravissa ne voi ylittää kuin vettä vaan, mutta laukka on sitten ihan oma lukunsa.

Otettiin siinä takasuoralla, jossa näitä rotkoja on kolme, laukkaa ja mentiin ihan hallittua reipasta tahtia kohti vaaroja. Osasin vähän ennakoida, että Päikkä jotain keksisi ja niinhän se oli että kanjonin yli pääsi laukassa vain hyppäämällä. Tämä hillitty hallittu hyppy tarvitsi kuitenkin tasapainottavat 1-2 pukkia heti perään, joka kerta. Päikän pukit oli onneksi niin pieniä ja laiskoja, että pysyin hyvin kyydissä, varsinkin kun olin varautunut että se varmaan koittaa hypätä. Näköjään tarpeeksi mennyt noilla hupsuilla tammoilla, jotka hyppää vesilätäkötkin. :)

Tässä mun mahtavat illustraatiot päivän tapahtumista:

Päikän näkökulma

Realistisempi näkökulma

Olin pukkien jälkeen helpottunut. Musta oli ihanaa, että se teki niin, sillä nyt sekin pelko on poissa. Ihminen pelkää aina tuntematonta, kai se on selviytymisvaistoa. Tiesin että Päikkä pukittelee toisinaan, mutta en tiennyt miten pahasti, missä tilanteessa... Ne pukit oli mulle sellainen valtava mörkö, jonka ilmestymistä odotin kauhulla. En enää. Nyt tiedän, että Päikän pukkeja ei tarvitse pelätä, kun ne ei tuon terävämpiä ole ja tiedän suurinpiirtein missä tilanteessa se voi alkaa heitellä takamustaan. Tästä on hyvä jatkaa!


Viimeisten Päikkä-kertojen jälkeen on tuntunut että hei, olenkohan mä saavuttanut jo jotakin? Tamma liikkuu aina vaan kevyemmillä avuilla eikä tarvitse ehkä ihan yhtä hanakasti tapella aina portin kohdalla että jatketaanko uraa pitkin vai joko tää riitti. Tarkkana tuon ponin kanssa saa olla jatkuvasti ja vaikka nyt tuntuu että ollaan lähempänä tavoitetta, se tarkoittaa lähinnä sitä että kohta tulee joku uusi jekku mistä en tiedäkään ja sit kirjotellaan blogi täyteen niitä juttuja, kunnes se ratkeaa - ja taas tulee seuraava. :) Oikeastaan varmaan sen takia tää harrastus mielenkiintoinen onkin. Kun työskentelee elävän olennon kanssa, ei koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.