Monitoimihevostelua

Seuraava teksti saattaa herättää epäilykset kirjoittajan huonosta keskittymiskyvystä. :) Ei se ollut ihan alkuperäinen suunnitelma, mutta onnistuin liikuttamaan Päikkää yhden tunnin aikana kolmella eri tavalla.

Tallille mennessä tiesin mitä haluan tehdä. Maastakäsittelyä. Viime kerrasta oli jo pidempi aika, niin alkoi olla jo sellanen hinku tehä ponin kanssa muutakin kuin pohkeilla mätkimistä. Naruriimusta vielä haaveilen, joten suitset päähän ja liinaan kiinni. Alkuun vähän juoksutin pienellä ympyrällä, käyntiä ja ravia vaan, nähdäkseni miten Päikkä mua kuuntelee. Se oli hyvin hereillä ja totteli aika ripeästi eri käskyjä. Sen jälkeen seisoskeltiin vähän yhdessä, kävin hevosen läpi käsin eikä Päikkä meinannut mitään. Vähän jänskäsin sitä takapuolta ja sen takaa kiertämistä niin läheltä, kun oon pari kertaa saanut varoitusmonon nousemaan ilmaan puomilla hoitaessa. Silloin Päpällä on aina ruokaa edessä ja nyt kun ei ollut, ei ollut myöskään syytä hätistää mua pois.

Lähdin sitten kävelemään liina suht pitkänä, ettei synny painetta - muuta kuin se että johtaja lähtee nyt ja seurata pitäisi. Päikkä seuraili aika hyvin, toisinaan hairahtui nuuskimaan lumikokkareita ja vaeltamaan avointa porttia kohti. Silloin täytyi nykäistä liinasta. Mitä lähempänä Päikkä mua pysyi, sitä paremmin seuraaminen onnistui ja välillä tuli hienoja väistöaskelia, kun lähdin kävelemään tavallaan hevosta päin miniminiympyrällä. Otin myös ravispurtteja, pysähdyksiä ja peruutuksia, joista ravisiirtymiset onnistu tosi hyvin, stopitkin ihan jees ja peruutukset taas vaihtelevalla menestyksellä. Kivointa oli nähdä, miten iloinen Päikkä oli. Se oli ihan kympillä mukana tekemässä koko ajan. Kentällä se ei tykkää yleensä olla, rupeaa vaan tahmaamaan, mutta tälleen kun "leikittiin" jotain hauskaa, sitä ei haitannut yhtään. Kovasti tamma oli sitä mieltä joka kerta kun pysähdyttiin palkinnoksi, että tästä kuuluis saada ihan herkkupalkkakin ja kävi aina tutkimassa mun kämmenet siltä varalta - turhaan.

Maastakäsittelystä jäi tosi hyvä yhteistyöfiilis. Tekis mieli kokeilla Päikän kanssa jotain uuttakin, esimerkiksi tällasta leikkiä:

Käveltiin kentältä takasin puomille ja laitoin satulan selkään. Koulusatulan, sillä halusin mennä baanailemaan radalle. Torstaina on jo pimeetä kun pääsen koulusta, joten sillon meen kuitenkin kentälle, siksi mentiin nyt radalle. Päikkä tahmaili taas ekoja raveja ihan olan takaa, mutta pian koitti takasuora ja laukannosto. Äkkiäkös hän siitä virkosi ja humputeltiin ihan mukavaa reipasta tahtia. Kieputtelin mp3-soittimen kuulokkeet kypärän remmeihin kiinni korvan juureen ja vähän vauhtimusaa soimaan. Vaikka en noin yleensä sentyylistä musaa kuuntele, PSY - Gangnam Style oli just oikea biisi hanattaa se takasuora. Vaihdoin suuntaa jossain välissä ja kun lähettiin tällä kertaa Volbeat - Mirror And the Ripper -biisin tahtiin laukkaamaan, Päikällä naksahti päässä. Näin on käynyt vain näillä kahdella kerralla, kun laukataan suora kotiinpäin - jatkossa siis vähemmän niin päin todennäköisesti. Vauhti kiihtyi liikaa ja tultiin yhdelle railolle (lue: maastoeste) vähän huonosti. Päikkä loikkasi yli niin etten ollut tavallista isommassa hypyssä mukana ja tästä syystä nykäisin ikävästi suusta. Poni protestoi tavallista isommalla pukilla ja minä ääntäni korottamalla. Sain ratsuni aisoihin, ja suuntasin kentälle. 

Ilme ei ollut tällä kertaa ihan näin hilpeä - kummallakaan.

Jäähdyteltiin viimeinen kolmannes tunnista kentällä kouluratsastaen. Päikkä unohti taas vauhdin ja muisti tahmailun. Ravissakin sitä sai takoa eteenpäin jatkuvasti. Menin hetkisen ilman jalustimia, mutta laitoin ne takaisin varmistaakseni ettei ponin niskurointi johdu minusta. Jos mun avut ei olekaan ihan kohdillaan ilman jalustimia. Alettiin vääntää peruutuksia ja ravisiirtymisiä. Kuten sanoin, Päikkää ei kiinnostanut hevonkakkaa koko homma ja jokainen liike oli kädenvääntöä. Tosi ihana tapa päättää yhteinen ratsastus... Päätin sen kuitenkin suht. onnistuneeseen peruutukseen ja rentoihin loppukäynteihin. Mukavampaa olis ollut aloittaa tappelulla ja päättää iloiseen yhdessäoloon, mutta aina ei voi voittaa. Kerran näinkin päin.