Maastakäsittelyä

Täksi viikoksi määräsin itseni ratsastuskieltoon, sillä revähtänyt reisilihakseni kiukkuaa edelleen ja oikein ärsyyntyy, jos erehdyn jumppapallonkaan päällä kokeilemaan ns. ratsastusasentoa. Niinpä päädyin puuhailemaan erilaisia maastakäsittelyjuttuja, poikkeuksellisesti kahden eri arabitamman kanssa.

Käväisin pitkästä aikaa Päivin mukana tallilla Miinaa moikkaamassa. Kaksikko oli aloittanut ohjasajoharjoittelun - kuolaimettomasti - vähän aikaa sitten ja minä pääsin mukaan kuvaamaan toista harjoituskertaa. Kävimme alkuun kävelemässä lähiteitä pitkin. Miina sopeutui uuteen liikutusmuotoonsa aika hyvin, vaikka välillä oli vähän hakusessa, tarviiko mennä suoraan vai käännyttäisiinkö vaikka tuonne pihaan. Kotiinpäin tammaneito esitti kaunista pientä tanssahtelua ja muita arabimaisia sätkähdyksiä, kunnes malttoi taas kävellä. Tämän lenkin jälkeen Päivi palasi Miinan kanssa kentälle, hienosäätämään kääntäviä apuja. Itse jäin tällä kertaa kuvailemaan sivusta ja kuvasin myös lopuksi tehdyn juoksutuksen. Oli kiva nähdä, miten rauhallisesti Miina toimi liinan päässä, sillä juoksutus ei tosiaankaan ollut mun ja Miinan yhteinen vahvuus silloin aikoinaan. Joinain kertoina en saanut tammaa millään uskomaan, että sen oikeasti pitää ravata kokonainen kierros mun ympäri, heittelemättä takapäätä minne sattuu tai pysähtymättä tai tulematta mun luo. Nyt Päivin kanssa Miina ei näyttänyt elettäkään, että olisi yrittänyt mitään muuta kuin juosta nätisti sitä askellajia kuin oli pyydetty.

Lykkään tähän postauksen koristeeksi pari kuvaa Miinan ohjasajosta ja laittelen loput omaan postaukseensa.

Seuraavana päivänä oli Ystävän vuoro. Olin etukäteen päättänyt, että nyt tehdään trailia. Blogia lukevia ei-western-ihmisiä jälleen valaistakseni: Trail on lännenratsastuksen "esteratsastus", jossa suoritetaan ns. käytännönläheisiä tehtäviä ratsain. Tätä voi harrastaa myös maastakäsin, siitä en ole varma onko kilpailuissa semmoisia luokkia. Minun valintani tälle kerralle olivat naruportti, kolme puomia ja pujottelu. Puomien suhteen olin vähän tylsä ja asettelin ne tavallisten ravipuomien tapaan - trailissa kun vain mielikuvitus on rajana, miten niitä puomeja voi asetella ja missä järjestyksessä/suunnassa/askellajissa ylittää.

Näitä esteitä kasatessani päästin Ystävän kentälle vapaaksi hengailemaan. Kun sitten olin valmis ja olisin ottanut Ystävän kiinni, hän päätti ettei se nyt sovi. Tähän tuumasin että selvä, tehdään vähän libertyä sitten. Kenttä on siihen hommaan vaan kauhean iso, ja taas sain juoksennella hevosen perässä päästä toiseen - olisi ihanaa jos hevonen haluaisi vain juosta kauniisti ympyrää ympärilläni, mutta selvästi emme Ystävän kanssa ole siellä vielä. Silti tykkään näitä harjoituksia tehdä, sillä tälläkin kertaa onnistuin tavoitteessani lopulta ja se antoi minulle paljon.

Pyysin Ystävää jälleen pysymään liikkeessä, alkuun käynnissä ja sitten ravissa. Se tietenkin ehti usein hidastaa käyntiin ennen kuin minä ennätin perässä kentän toiselta puolelta, niinpä pyysin aina uudestaan raviin. Yhden laukannoston Ystävä teki itse. Se oli rento ja rauhallinen, viskeli vähän päätään irrotellakseen. Hetken päästä päätin kokeilla itse pyytää Ystävän laukkaan, ja se teki samanlaisen nätin noston. Kehuin vuolaasti ääneen ja lopetin eteenpäin ajavat avut. Ystävä hidasti, siirtyi raviin, sitten käyntiin ja lähti ihme kyllä ottamaan askelia mua kohti. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota hetkeen, kyykistyin, laskin katseeni ja keskityin omaan hengitykseeni - olen huomannut että sillä on iso vaikutus koko kehooni ja sitä kautta kertoo hevoselle paljon asioita. Hengitin syvään, yritin rentoutua ja vähän jopa lysähtää kasaan. Ystävä seisoi aloillaan, katseli välillä minua, välillä muualle.

En osannut rentoutua täysin. Minun teki mieli lähestyä Ystävää, mutta jostain tuli tunne, että ei kannata. Tuli ajatus, että se ei anna mun tulla tässä mielentilassa, vaan lähtee pois. Niinpä jäin aloilleni miettimään asioita. Tarkastelin Ystävää. Valkoinen arabitamma seisoi paikallaan, rennon ja kiireettömän oloisena, korvat hörössä ja huoleti. Ajattelin siinä hetkessä jotenkin "Katso Ystävää. Se näyttää, ettei ole mitään syytä olla näin jännittynyt." Ja sitten se jännitys katosi - älkää kysykö mitä se oli ja mistä se tuli. Se ei ollut pelkoa tai sellaista jännittämistä, jotenkin en vain ollut täysin rento, täysin luottavainen omaan itseeni tai Ystävään. Ehkä se oli jonkinasteista epävarmuuden ja ihan lihasjännityksen yhdistelmää. Mutta siinä hetkessä, kun vain katsoin hevosta enkä yrittänyt mitään, se tunne helpotti ja saatoin nousta itsevarmana ylös. Ystävä katsoi minuun ja minä lähestyin sitä rauhallisesti. Eikä se karannut mihinkään. Sidoin narun kiinni naruriimuun ja näin saatoimme aloittaa trail-tehtävät.

Naruportti oli ehkä vähän hölmö valinta maastakäsin treeneihin, mutta tykkään siitä esteestä joka tapauksessa, niin tehtiin sitäkin. Ystävän ilmeet portilla oli kutakuinkin luokkaa "Niin mikä on pointti tässä että nostat narun ja me kävellään tästä läpi?" Moitteettomasti se tehtävästä suoriutui eikä tietenkään pelännyt itse narua. Vähän säkittämistäkin kokeilin siinä samalla, hivelin narulla Ystävän kaulaa ja päätä, heiluttelin sitä ilmassa. Tämä kun oli selvästi vahvalla pohjalla, jatkettiin enempi treeniä kaipaavien juttujen parissa.

Puomeilla tehtiin pariakin juttua. Joitain kertoja ihan vaan käveltiin ja ravattiin yli. Enimmäkseen tultiin käynnissä yli ja pysähdyttiin niin, että etujalat jäivät viimeisen & keskimmäisen puomin väliin ja takajalat keskimmäisen & ensimmäisen puomin. Tästä lähdin väistättämään Ystävän takapäätä sivulle, jolloin Ystävä päätyi puomien suuntaisesti seisomaan siihen vikan & keskimmäisen väliin. Ja tästä tehtiin peruutus pois puomien välistä. Kokeiltiin molempiin suuntiin, ja saatiin homma kunnolla onnistumaan vasta kun levensin välejä kunnolla. Ystävää huoletti, kun ei aina nähnyt missä mikäkin koipensa oli. Välillä puomit siirtyilivät, kavio päätyikin hakemaan jalansijaa puomin päältä, peruutus meni vinoon... Mutta levemmäillä väleillä saatiin lopulta hyviä, puhtaita suorituksia.

Kolmas tehtävämme oli pujottelu. Alkuun taisin laittaa viiden tötsän väleiksi kaksi metriä, mutta ensimmäisten kokeilujen jälkeen totesin Ystävän todella notkeaksi tyypiksi ja kavensin välit reiluun metriin. Tehtiin pujottelua käynnissä, niin että ohjasin Ystävää sivulta, en itse pujotellut mukana. Tamma oli tässä todella näppärä, niinpä päätin kokeilla myös peruuttaen. Alkuun yhteistyöstä ei tullut mitään, sillä mun omat avut oli niin hakusessa, ettei Ystävä ymmärtänyt mihin ihmeeseen sen piti milloinkin peppuaan tunkea. Parin aika kaoottisen suorituksen jälkeen jotain naksahti paikoilleen ja lakkasin hosumasta ympäriinsä. Pysyin yhdessä kohdassa Ystävään nähden, olin selkeä avuissani ja kehuin heti oikeaa käytöstä saatuani. Ja me peruutettiin ne kaikki viisi tötteröä lähes pysähtymättä, saumattomassa yhteistyössä ja hyvällä energialla. Jee, hyvä Ystävä! Tähän ei voinut kuin lopettaa tyytyväisenä ja viedä tamma takaisin tarhaan nauttimaan iltapäivän viimeisistä auringonsäteistä.