17. helmikuuta 2014

Arabi vs. quarter

Satuin netissä surffaillessani törmäämään tutkimukseen, joka inspiroi minua viimeinkin kirjoittamaan aiheesta, joka aina välillä pompsahtaa lukijoiden kysymyksissä pinnalle.

"Miksi lempirotusi on arabi, vaikka olet lännenratsastaja?"

"Mikset tykkää enemmän quartereista?" 

"Miksi juuri arabi?"

Aloitetaan siitä, että vaikka kaikista ratsastuksen lajeista lännenratsastus on tällä hetkellä lähinnä sydäntäni, en halua kategorisoida itseäni vain 'lännenratsastajaksi'. Peräänkuulutan monipuolisuutta, pyrin harrastamaan hevosten kanssa muutakin kuin yhtä ja samaa lajia itseäni kehittääkseni, niinpä olen mieluummin laajassa kategoriassa 'hevosihminen'. Tähän liittyen tärkeä pointti on, että en ole myöskään kilparatsastaja. En halua tai aio kilpailla westernissä tai muissakaan lajeissa, niinpä minulla ei ole tarvetta hevoselle, jolla kilpailuissa pärjäisi paremmin. Quarterin suurin bonus on juurikin se, että se on jalostettu rakenteeltaan ja askellajeiltaan (joita tosin voi ratsastajakin jalostaa millä rodulla tahansa) westerniin sopivimmaksi. Arabeja taasen tunnutaan herkästi kisahevosina syrjittävän, kun niitä ei ole jalostettu oikein mihinkään - paitsi matkaratsastukseen ne soveltuvat erinomaisesti.

Koska hevostelu ei ole minulle treeniä, valmennuksia ja kilpailuja vaan hauskaa yhdessäoloa ja yhdessä oppimista, silloin minulle tärkein asia hevosessa on tietenkin luonne. Ylempänä mainitussa tutkimuksessa oli tutkittu kahdeksan eri rodun persoonallisuuksia ja miten ne eroavat toisistaan. Jokaisessa rodussa on totta kai yksilönsä, ympäristö ja elämänkokemukset muovaavat käytöstä jne. Hevosrotujen luonteita on myös jalostettu kuhunkin käyttötarkoitukseen sopiviksi, ja siksi ne ovat sellaisia kuin nykypäivänä ovat.


Arabitamma Sheba

Tutkimuksen teksti oli paitsi englanniksi, myös aika raskasta tavaraa, niinpä myönnän etten lukenut kokonaan. Mutta tässä se mitä minä sain aiheesta irti, arabin ja quarterin osalta:

Dominanssi ja ahdistuneisuus oli hyvin vähäistä kaikkien rotujen kohdalla, vaikka tietysti arabi siinä ahdistuneisuudessa kakkosena heti täykkärin jälkeen ja quarter aavistuksen rautahermoisempana neljäntenä. Innostuneisuudessa arabi myöskin hyvä kakkonen, quarter taas neljäs - tästä ja seuraavista kategorioista kaikilla roduilla selvästi alkua enemmän pisteitä. Suojelevaisuudessa, seurallisuudessa sekä uteliaisuudessa arabi nappasi ykkössijan, kun taas quarter oli kaikissa näissä viimeisten joukossa.

Tämä vertailu (ja maalaisjärki) kertoo, että on kyse kahdesta hyvin erilaisesta rodusta, jotka on jalostettu hyvin erilaisiin tehtäviin. Toki molemmat soveltuvat nykypäivänä mihin tahansa lajiin harrastetasolla, ja silloin tärkeimmäksi asiaksi nousee se, millainen luonne sopii yhteen hevosta käsittelevän ihmisen luonteen kanssa.

Tutkimuksessa viitattiin toiseen vastaavaan tutkimukseen, jossa tulokset olivat olleet hyvin samankaltaisia. Tutkija oli kuvaillut arabia näin: nopea oppimaan, energinen, leikkisä, reaktiivinen sekä pelokkuuteen että pakoreaktioon. Kuvaus kuulostaa jokseenkin minulta itseltäni. Samanlaisten ihmisten on helppo tulla toimeen keskenään, miksei näin olisi myös eri lajien edustajien välillä?

Arabeissa pidän juurikin tuosta sosiaalisesta, uteliaasta luonteesta, jolloin se on helppo innostaa uusiin asioihin sekä yhdessä tekemiseen. Miinuspuoli on tietysti se herkkyys säikkyä ja ottaa jalat alle, mutta sitä olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään ja hyväksymään. Kaikille se ei sovi, siksi arabi ei ole jokaisen hevosenostajan ykkösvalinta, mutta minulle se on.


Quartertamma Riima

Mitä vikaa quarterissa sitten on? Omakohtainen kokemukseni valitettavasti rajoittuu vain kahteen yksilöön. Molemmat olivat hoitotilanteissa oikein hyvätapaisia enkeleitä. Kummankaan kanssa ei tullut ratsastaessa suurempia ongelmia (pukittelua, ryöstöä tms.), mutta yhteistyö ei silti toiminut täysin halutulla tavalla. Minulle tuli tunne, että en ymmärrä tätä hevosta. Jos en ymmärrä, mitä hevonen ajattelee ja miksi se toimii kuten toimii, en pysty käsittelemään sitä kuten haluaisin. Tämä on niitä asioita, joita on vaikea selittää. Tietynlaisia tuntemuksia, joista tietää ettei homma vaan toimi tämän tyypin kanssa - sama pätee muihin ihmisiin. Tutkimustuloksetkin sen osoittivat, että arabiin verrattuna quarter toimii eri tilanteissa hyvin erilailla.

Kyllä musta silti tuntuu, että tämäkin "mielipide"asia olisi manipuloitavissa siten, että muuttaisin asumaan jollekin karjaranchille, jossa olisi pelkkiä quartereita. Oppisin toimimaan niiden kanssa, ymmärtämään niitä, kuten mulle on osittain sattumien kautta käynyt arabien kanssa. Olen käsitellyt, ratsastanut ja nähnyt kymmeniä arabeja. Ei kai siis ihme, että olen sopeutunut niiden tapoihin ja ehkä sitä kautta oppinut rodusta pitämään. Mainittakoon silti sekin, että samoiten olen käsitellyt lähes samoja lukumääriä erilaisia suokkeja vuosikausia, mutta se on rotuna ihan yhtä nou-nou mulle kuin quarterkin. En kuitenkaan laittaisi itseäni myöskään 'roturasisti'-kategoriaan, sillä ratsastan yhä mielelläni kaikenlaisia hevosia rotuun katsomatta. Mutta jos joskus oman hankin, tiedän mitä haluan.

Tällä kertaa, tässä elämässä, minusta on tullut arabien ihminen ja siihen lopputulokseen minä olen tyytyväinen.
Se kai tässä loppujen lopuksi on tärkeintä.


Mikä rotu on vienyt sinun sydämesi?
Tai, mikä rotu on osoittautunut sinulle vääräksi?

22 kommenttia:

  1. Näin kaikenlaisia rotuja käsitelleenä ja ratsastaneena, en osaa kyllä ehkä vieläkään sanoa juuri sitä täydellistä rotua. Sellainen pienenpieni haavehan minulla on takaraivossa, jos Riimalle joskus löytäisi jonkun upean arabisulhasen... Pidän arabeissa tietyistä puolista ja ymmärrän niitä hyvin, mutta mitä pidempään olen hevosten kanssa, sitä vähemmän pidän ylimääräisistä sydämentykytyksistä.

    Riima on ainoa quarter, jonka kanssa olen ollut, joten sen kohdalla ei voi oikein yleistää. Sen lisäksi olen ratsastanut kahdella paintilla, jotka olivat ihan toisesta maailmasta. Väittäisin kuitenkin, että quarter on ehkä enemmän sellainen maahansidottu, vakaampi ja toisaalta ehkä tosikompi, kun arabit ovat sellaisia herkkiä leijoja. Vakaus sopii minulle oikein hyvin. Riima ainakin on vähän sellainen oman ihmisen hevonen, että se puhkeaa kukkaan vaan, kun sen tuntee tarpeeksi hyvin. Vieraalle se voi helposti olla vähän sellainen väritön ja hajuton. Kovasti kiinnostaisi quarab, etenkin jos sen saisi kasvattaa ihan syntymästä asti omaan käteen sopivaksi.

    Mutta ihan omana lukunaan on pakko mainita irlannin cob. Se on ellei kaikista omantuntuisin niin ainakin tosi vahvasti minunnäköinen rotu, se on vähän molempia edellämainittuja, pehmeä, herkkä, mutta kuitenkin vakaa, ystävällinen, miellyttämisenhaluinen ja luotettava, mutta toisaalta pakolla ei saa yhtään mitään aikaan. Ulkonäkökin nappaa, rakastan kaikkea karvaista. En ole vielä tavannut ic:tä, josta en olisi pitänyt älyttömästi. Olenkin sanonut, että jos mulla on koskaan joko a) tosi paljon rahaa tai b) pihassa oma talli, niin eiköhän sieltä tällainen tupsujalka löydy. Ja ehkä se Riiman varsa... Heh :D

    Mutta juuri tähän tilanteeseen Riima on toki mitä parhain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi wau, quarab-varsa Riimasta ois kyllä minustakin mahtava ajatus. :)

      Sekin on varmasti vaikuttanut just, että en oo Riimalla tai tällä toisellakaan quarterilla ratsastanut kuin pari hassua kertaa. Ei siinä ajassa ehdi oppia hevosta tuntemaan.

      Hmm, IC taas on mulle täysin vieras rotu. En oo koskaan ratsastanut tai käsitellyt yhtäkään. Mutta kiva että siitä on löytynyt sulle sellainen mieleinen rotu. :)

      Poista
  2. Arabit ovat vienneet mun sydämmen ihan 100000% Niissä on sitä ihanaa "tulisuutta", viisautta, lempeyttä, uteliaisuutta, seurallisuutta...
    Ne rodut mitkä ei just luonteeltaan ja käyttöominaisuksiltaan ole kohdannut oman mieltymykseni kanssa ovat isot puoliveriset ja torinhevonen. Niiden silmissä lukee "tyhjää tilaa vuokrattavana!!" tai siis ne joilla olen mennyt ja tutustunut ja tän rotuisia on matkani aikan osunut tielle monta.
    Tottakai kummassakin niin arabeissa kuin pv.eissäkin on poikkeuksia kumpaankin suuntaan.

    -Johanna & Windy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Johanna!

      Mä olen kohdannut ihan perusmukavia puoliverisiä sekä torinheppojakin, mutta ei niistä yksikään ole aiheuttanut samanlaista pakahtumista sydämessä kuin arabit. Niissä on vaan sitä jotain. :)

      Windylle terkkuja!

      Poista
  3. Moi!
    Olen kohta kaksi vuotta omistanut ison pv-papparaisen. Se jäi "puolivahingossa" minulle ja tyttärelleni, kun oltiin vuokrattu ensin sitä vajaan vuoden. Jos olisin ostanut hevosen, en olisi ikinä ostanut puoliveristä, en lyhyenä ihmisenä ainakaan näin isoa. Olen aina ollut suokki ja poni ihminen, mutta hyvin ollaan tultu toimeen alkuvaikeuksien jälkeen tämän puoliverisen kanssa. Unelmissa on, että omistan joskus jonkun monitoimi suokin tai vastaavan.
    T.Tiina ja Arska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Tiina!

      Joskus elämä heittelee eri suuntaan kuin oli itse ajatellut. Silloin kun Klaarasta tuli mun vuokraponi, en ollut ajatellut, että 3v ratsuponi - tai poni ylipäänsä - olis se mun juttu. Se juttu ei sitten loppujen lopuksi toiminut, mutta opetti paljon. Kiva kuulla, että teillä toimii!

      Poista
  4. Minä olen ehdottomasti kuumaverisempien hevosten kanssa samalla aaltopituudella. Kaksi omaa hevosta ollut, toinen oli lv-tamma ja nykyinen on täykkäritamma. Arabien kanssakin on tullut touhuttua monen monituista kertaa, niin kuin on suokkien ja ponienkin kanssa. Vähemmän olen tainnut olla tekemisissä itseasiassa puokkien kanssa, nyt kun lähdin asiaa oikein miettimään.

    Mutta kyllä ne minun sieluuni iskevät on aina olleet herkkiä tammoja, oli rotu mikä hyvänsä. Tietenkin useasti taustalla on sitten joku lämminverisempi rotu. Jonkinlaista hengenheimoilaisuutta koen erityisesti lämppäritammojen kanssa, me vain yksinkertaisesti puhumme usein samaa kieltä.

    Minulla ei ole mitään esimerkiksi suokkeja vastaan, mutta en vaan koe niitä niin "omaksi" kuin näitä muita edellä mainittuja. Se ei tarkoita ettenkö nauttisi myös niiden kanssa työskentelystä.

    Olipa hyvin epämääräinen kommentti :D

    Pointti: Herkät tammat on mun juttu, oli rotu mikä hyvänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä ymmärsin. :D Mulla vähän sama juttu, suokit ei ole se mun "oma" rotu, mutten silti kieltäytyisi suokilla ratsastamisesta.

      Ja samoiten nuo tammat. Muutamaa ruunaa lukuunottamatta mun vakkariksi päätyy aina joku herkkäsieluinen tammaneito. Kai se on tätä että samanlaiset tulee toimeen keskenään. ;)

      Poista
  5. Tää postaus oli siitä hauska/hyvin kirjotettu, että hokasin pari tuntia tän lukemisen jälkeen, miten paljo jäin loppujen lopuksi miettimään "sitä omaa rotua". EIkä mun alunperin pitäny tulla mitään kommentoimaan, sen verran sekavaa tämä luultavasti tulee olemaan, enkä mä varmaan itekään hoksaa sitä pääpointtia :D

    Sillon ratsastuskouluaikana menin niin paljo puoliverisillä ja suokeilla - just niillä luupäillä ja muiden pelkäämillä omia juttuja keksivillä - tai sitten niillä pienillä ja pippurisilla, nopsajalkasilla poneilla jotka lähti alta jos et ollu jatkuvasti skarppina - ja nämä yksilöt lopulta vei sitte sydämen. Ja sitten oli nämä pitempi aikaset vuokrahevoset, kumpikin täysin erilaisia luonteeltaan ja tyystin eri kokoisiakin. Mutta kaikissa hevosissa muhun on iskeny aina se luonne - siitäkin syystä, etten koskaan oo ollu kovin tavoitteellinen ratsastaja kilpailuiden tms. suhteen, vaan pyrkinyt just siihen hauskan pitoon hevosen kanssa.

    Sen oon kuitenkin huomannut, että "tarvin" hevosen, joka muistuttaa minua itseäni. Alkuun varautunut, ujokin ehkä, voi vaikuttaa ensialkuun tylsältä (:D) mutta muutaman kerran jälkeen näyttääkin itsestään täysin uusia puolia jne. Parhaiten näistä hevosista, joita oon hevosteluvuosieni aikana tavannut on ehdottomasti se moneen kertaan sullekin mainittu eestinhepparuuna. En kuitenkaan voi mennä sanomaan, että eestinhevoset olis ne oma juttu, niitä kun en oon montaa päässyt käsittelemään, mutta toisaalta runsaasta puokkien käsittelystä ja ratsastamisesta huolimatta en voi mennä sanomaan, että puoliverisetkään olis se oma juttu. Ja suokit on - niinku sullakin - melkeinpä ehdoton no no, ihan vaan siksi että niistä on niin paljo enemmän negatiivisia ku positiivisia kokemuksia.
    Risteytyksistä on kans jonku verran kokemusta. Niistä oon tykännyt, aika paljonkin, näitä edustavilla yksilöillä on aina ollut joku hassu, uniikki piirre yleensä ulkonäössä tai niistä on heti nähnyt, ettei ne oikein "kuulu mihinkään", vähän niinku itestä tuntuu aina välillä. Koirien suhteen oon aina ollu sekarotusten kannattaja ja siksi kait tykkään hevostenkin puolella risteytyksistä. Mutta taas - ei voi mennä täysin sanomaan että ne kuitenkin olis oma juttu.

    Ulkonäöllisesti mua on miellyttäny niin moni heppa, etten voi senkään puolesta mennä sanomaan oisko jonku rodun edustajat viehättäny eniten - oon tykästyny niin romuluisiin tankkeihin ku niihin siroimpiin kaunottariinkin.

    Varsin sekava ja vaan omia mietteitä pinnalta raapaissu kommentti, mutta siihen tulokseen oon tullut että itelle se omin heppa ei tuu luultavasti koskaan määräytymään rodun, ulkonäön tms. ulkoisen seikan mukaan. Se ensikohtaaminen ja niitä seuraavat kohtaamiset ja positiiviset kokemukset yhdessä sen "nyt vaan klikkaa" tunteen kanssa kait sen "oman hepan" sitten määrittelis - vähän niin kuin ihmissuhteissakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että herätti näinkin paljon ajatuksia!

      Risteytyksissä lienee luonnostaan enemmän eroavaisuuksia kuin yhden rodun sisällä, ihan vaan sen takia että risteytys voi olla suokki-shettis tai shire-pv-täykkäri tai ihan mitä vaan. Mut nyt kun sanoit, niin mä olen myös tykännyt parista risteytyksestä kovasti. Ensimmäinen oli arabin ja shettiksen vahinkovarsa, ihan kuin siro, pitkäjalkainen shettis. :) Luonnetta riitti kymmenen hevosen edestä ja siltä ponilta tippui kaikki, monta kertaa. Se oli hankala hoitaessakin, mutta jostain syystä siitä tykkäsin. Ja toinen mieleenpainunut oli Päikkä, suokki-arabi-welsh. Se ei myöskään ollut mikään aloittelijan poni, mutta ajan kanssa opin tuntemaan sen jekut, jolloin tultiin niin hyvin toimeen. Harmittaa yhä, että jouduin sen vuokraamisen lopettamaan.

      Noinhan sen oikeastaan toivoisi menevän kaikkien hevosta ostavien ihmisten kohdalla. Muihin meriitteihin katsomatta löytyy se omanlainen persoona ja se on menoa sitten. :)

      Poista
  6. Roduista olen eniten arabeihin tykästynyt, pidän niiden herkkyydestä ja elegantista, vaivattoman näköisestä liikkumisesta. Kokemusta ei ole kuin kahdesta täysiverisestä ja neljästä risteytyksestä, ja niiden luonteissa oli aika paljon eroa. Sitä, jonka kanssa olin eniten tekemisissä, "kehuttiin" hankalaksi ja ties miksi. Muut vain eivät osanneet arvostaa tamman herkkää ja samalla vahvaa luonnetta. (; Taidan kyllä itsekin olla hieman herkkäsieluinen ja vedän herneet nenään epäkohteliaasta käytöksestä, joten ehkä sen takia meillä synkkasi. Arabien reagointinopeus tosin aiheuttaa meikäläiselle harmaita hiuksia ratsastaessa, koska olen itse hidas reagoimaan eikä tasapainokaan ole parhaasta päästä. Tosin ratsastaminen ei oo se mun juttu, mielummin puuhastelen maastakäsin ja katselen sitä kaunista liikettä.

    Eniten kokemusta löytyy lämminverisistä ja suomenhevosista. Suokit ei kyllä ikinä ole kuulunut mun suosikkeihin, vaikka niistäkin on löytynyt oikein mukavia yksilöitä. Ne taitaa olla kyllä yhden käden sormilla laskettavissa.. Saatan olla hieman roturasisti, vaikka en haluaisi olla, mutta aina tulee suokkeihin suhtauduttua hieman ennakkoluuloisesti. Lämppäreistä ja puoliverisitä löytyy niitä kivoja ja niitä vähemmän kivoja yksilöitä, rotuina suhtaudun niihin aika neutraalisti. Pari painttia ja yhden quarterin tunteena en oikein niistä osaa sanoa. Tuntemani yksilöt olivat mukavia ja osasivat käyttäytyä, mutta en kauheasti ollut niiden kanssa tekemisissä.

    Summasummarum, hevosen luonne painaa vaakakupissa eniten, useammasta rodusta voi löytyä se itselle sopiva yksilö. Mutta kyllä ne arabit vaan mielessä kaihertaa. (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aamen. Ei tainnut olla yhtään kohtaa tuossa kommentissasi, mistä olisin ollut selkeästi eri mieltä. :) Varsinkin tuo roturasistius suokkeja kohtaan. En minäkään haluaisi olla niin ennakkoluuloinen ja aina olettaa, että tää hevonen on taas sellanen ja sellanen vaan koska se on suokki. Mutta ihminen on ohjelmoitu toimimaan oppimansa perusteella selviytyäkseen ja minä olen oppinut, etten yleensä pidä suokin kanssa toimimisesta.
      Ja nyt kun mainitsit, niin yhdellä ratsastuskoululla aikoinaan ratsastaessani tykkäsin jopa kahdesta suokista ja saatoin joskus toivoakin toista niistä ratsukseni. Niilläkin molemmilla omat huonot puolensa eivätkä koskaan olleet se nro. 1 heppa mulle. Vielä siis odotan sitä hämmästyttävää yksilöä, joka muuttaisi ajatteluni suokeista täysin. :)

      Poista
  7. Juurikin tästä aiheesta tuli lauantaina länkkätunnin jälkeen keskusteltua! :D Huhujen mukaan olisi upea paint-varsa hiljaisessa myynnissä. Tykkään kummastakin vanhemmasta ihan älyttömästi ja varsassa olisi kummastakin vanhemmata ne (mielestämme) parhaat ominaisuudet - täydellinen yhtälö. Totesin siihen, että "silti ei kiitos, haluaisin sen arabin". Opettajan "no mutta jos länkkää kuitenkin haluat...?" kommentti oli täysin relevantti. Mutta kun tahdon nimenomaan arabin ja harrastan sillä länkkää kyseisen yksilön rajoissa. Jos meinaat ratsastaa, niin jokin tyylihän pitäisi kuitenkin valita ja länkkä on se minun tapani. Arabissa minua kiehtoo eniten seurallisuus, reaktiivisuus, älykkyys, monipuolisuus. Positiivisissa ominaisuuksissa samat pätevät negatiiviseen ainakin reaktiivisuudessa ja älykkyydessä :D Mutta niiden kanssa on vain tultava toimeen. Ja mieluummin painin niiden asioiden kanssa kuin esim. pullaamisen - yök.

    Ja kaikki arabit eivät ole säikkyjä. Jotkin ovat raivostuttavan itsevarmoja ja rohkeita, josta on myös paikoin paljon hyötyä :D Arabi ei vain näytä vaivattomalta vaan se myös on vaivaton ratsastaa, joka on juuri sitä reaktiivisuutta: painetta väistetään lähes viiveettä. Quarter/paint roduissa minua miellyttää korkea työmoraali, joka taas arabilta puuttuu. Nyt tulee meteliä "kyllä minun arabini haluaa miellyttää ja tehdä töitä!" joka on varmasti totta, mutta se ei ole verrattavissa "työhevosten" tapaan painaa duunia ;) Nyt lopetan ennen kuin tästä tulee kilometripostaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa olisin varmaan sanonut itsekin tuossa tilanteessa. :) Jos kyseessä ei ole oma hevonen ja/tai aikoo kilpailla/valmentautua, täytyykin valita yksi selkeä tyyli. Jäin vaan miettimään, että muussa tapauksessa omalle puskasteluhepalle voisi kehittää itse ihan oman "sekatyylin". :) Kamoilla kuin kamoilla, otteita niin enkkulaisesta kuin länkkäristä, juuri ne jutut mistä itse tykkää. Mutta se lienee ihan oma keskustelunaiheensa.

      Samaa mieltä, jälleen kerran. Tuossa rotuvalinnassa valitsee itselleen ne hyvät ominaisuudet, joita eniten arvostaa ja ne "huonot" ominaisuudet, joiden kanssa pystyy elämään. Nimenomaan tuo pullaaminen on minusta paljon ärsyttävämpää kuin sähäkkä sinkoilu. :) Siihen olen tottunut.

      Jostain luinkin, että quarterien luonne on jossain määrin verrattavissa työhevosiin. Mikä on ihan järkeenkäypää kun miettii, mitä hommia ne on alunperin tehneet ja osa tekee yhä. Arabi taasen ei ole koskaan ollutkaan ns. työhevonen, vaikka käyttöhevonen kyllä, eikä munkaan mielestä soveltuisi samalla tavalla esim. metsätöihin. :) Emma tuolla aiemmin kuvaili arabeja kauniisti "herkiksi leijoiksi". Sitähän ne on ja mun puolesta saakin olla. Mun haluamiin hevosharrastuksiin ja lajeihin se sopii vallan mainiosti.

      Poista
    2. Takaraivoon jäi jumiin vielä sellainen ajatus, että hevosrodun valintaa voisi verrata puolison valintaan. Voi olla uran kannalta hyvä valita sellainen, jonka avulla pääset varmasti pitkälle vaikkei hän ihan täysin muita ihanteitasi vastaisikaan. Vai viettäisitkö kuitenkin loppuelämäsi mieluummin sellaisen tyypin kanssa, jonka kanssa synkkaa täydellisesti, siitä huolimatta ettei urakehitykselle ole yhtä hyvät edellytykset? Moni tässä sen on sanonutkin, luonne on tärkein. :)

      Poista
    3. Juu, tyyli se on sekalainenkin! :D Minä vaan olen saanut paljon tolkkua asioihin länkän kautta ja tykkään tosi paljon spur-stopista, esimerkin mainitakseni. Ja kun tahtoo jonkun valvovan silmän alle, ykkösvaihtoehtona on länkkävalmentaja - ja jotta siitä saisi jotain irti, olisi ehkä hyvä hevosen olevan koulutettu edes jotenkin sinne päin ;)

      Totta. Hevosen valinta on kuin kumppanin valinta - siinähän te yhdessä teette ja tanssitte. Silloin kannattaa tykätä toisistaan.

      Poista
    4. Piti vielä sanomani, että tärkeintä ei ole tyyli vaan johdonmukaisuus :)

      Poista
    5. Juurikin näin. :) Aamen.

      Poista
  8. Ehkä vähän jälkikädessä tämä kirjoitus, mutta vasta nyt satuin lukemaan tämän postauksen ja kieltämättä pisti miettimään.

    Jos mun täytyisi yksi hevosrotu nostaa ylitse muiden, se olisi shetlanninponit. Tämä rotu opettanut mulle enemmän kuin muut rodut yhteensä. Elämän aikana on tullut useammankin shettiksen kanssa tehtyä yhteistyötä, sekä oman ponin kanssa yhteistä taivalta takana 17 vuoden verran. Suurin haaveeni olisi, jos jotenkin saisi 150cm korkean Shetlannin-ponin. Shettikset vain jotenkin nappaavat muhun. Pieniä poneja, joilla on egoa yleensä enemmän kuin kaksi kertaa suuremmilla lajitovereillaan. Mahdottoman uteliaita, kekselijäitä ja ennen kaikkea sellainen ihana, ilkikurinen pilke silmäkulmassa. Jotenkin viehättää juuri se, että en ole koskaan päässyt täysin shettiksen pään sisälle. Aina, kun kuvitteli, että "nyt mä tiedän, mitä ton ponin päässä liikkuu", eikös poni sitten yllättänyt jollain uudella tavalla. Ainakin meikäläisen tapaamissa shettiksissä on sopivassa määrin törmännyt rauhallisuus ja sähäkkyys. Eikä voisi sanoa, etteikö tulisuuttakin olisi mukana ja laiskoiksi en menisi oman shetuni pohjalta rotua leimaamaan. Pidän myös siitä, että shetlanninponit eivät ole ns. nöyriä ja niin miellyttämishaluisia. Rakastan sitä, kun hevonen oikeasti testaa. Sitä, että hevonen oikeasti pistää itkemään karvaita pettymyksen kyyneliä. Sekä jotenkin mulla tulee shettiksien kanssa tunne, että leikkisi tulella. Jos antaa liikaa siimaa, poni ottaa vallan. Ja voi sitä tunnetta, kun vihdoin saa shettiksen luottamuksen ja kunnioituksen. Voi olla ihan varma, että poni menee vaikka läpi harmaan kiven (joo.. sitä on tultu kokeiltua kirjaimellisesti..) ja yleensä siitä muulia lähentelevästä otuksesta kuoriutuu yritteliäs pikkuhevonen, jolla on suuri sydän. Hyvä on, ehkä lopetan tämän höpinän nyt.

    Toinen rotu, joka on omalla kohdalla napannut on täällä monen ei niin suosikkilistalla oleva suomenhevonen. Sanoisin omasta kokemuksesta, että ne nappaa vaan, jos ihminen on samanlainen kuin hevonen. Tai sitten itselläni on sattunut kohdalle vain ne ihanimmat yksilöt. Jotenkin meikäläinen tykkää niiden huumoritajottumuudesta ja sellaisesta omanlaisesta juroudesta. Kuten yksi mulle totesi: "Suomenhevoset ovat kuin suomalaisia miehiä." Ehkä siksi niitä on niin vaikea ymmärtää. Itse tykkään, kun ne ovat niin jalat maassa olevia, ehkä hieman tylsiä ja yksinkertaisia (niin kuin minäkin...) Sekä niille joutuu välillä vääntämään asiat monta kertaa raukalangasta, joka sopii mulle oikein hyvin. Itse en todellakaan sovi sähäköiden hevosten selkään, siitä tulee vaan ruumiita, joten suokeissa on tullut eniten vastaan tahmeita ja laiskoja yksilöitä (joista oma ponisuokki eroaa täysin). Itselläni ei hermo kestä sitten yhtään pidätteisiin, mutta sen sijaan saan yllättävänkin helposti laiskoista hevosista kunnon raketteja.

    Jos muita rotuja, joita muhun on iskenyt pitäisi mainita, niin juuri kaikki risteytykset. Niissä yleensä yhdistyvät rotujen parhaimmat puolet tai sitten huonoimmat.. Mutta yleisesti risteytyksistä olen löytänyt mukavia kavereita. Sekä ponit nyt yleisesti on iskenyt muhun (jotenkin monet isot hevoset, joihin olen törmännyt ovat olleet tylsiä ja niillä tulee helposti sellainen "blaah"-fiilis).

    VastaaPoista
  9. Jatkoa, kun herjasi pituudesta..

    Mistä roduista en sitten pidä.. Olen kiitos muutaman yksilön kehittänyt vakavamman luokan asennevammat niin lämminverisiä kuin myös irlannin cobeja kohtaan - valitettavasti. Sekä täytyy kyllä myöntää, että pienoinen asennevamma myös puoliveristammoja kohtaan. En toki ala nenääni nyrpistelemään näitä rotuja kohtaan, mutta pienoinen epäilys aina herää. Toki odotan kuin kuuta nousevaa, jos joku hevonen onnistuisi nuo asennevammat rikkomaan.

    Yleisesti täytyy sanoa, että oikeastaan mulle kelpaa hevonen kuin hevonen, jos kemiat kohtaa. Toki olen vähän nirso, että harvemmin lähden uusia tuttavuuksia etsimään kaikista siroimpien joukosta. Pidän siitä, että hevosella on massaa (ei läskiä) ja tosiaan, kierrän mahdollisimman kaukaan kaikkein tulisimmat yksilöt, kun jo kokemuksesta tietää, että minä en todellakaan sovi sellaisen ratsastajaksi niin turhaan sitä alkaa niin hevoselle kuin itsellekään huonoa fiilistä tekemään. Harrastamisenhan kuuluu olla hauskaa, ainakin suurimmaksi osaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau, kylläpäs kommentin väsäsit! Kiva kun osallistut keskusteluun. :)

      Mahtavaa, että oot löytänyt sielunkumppaneita sekä shettiksistä että suokeista. Mä jotenkin haluaisin päästä myös työskentelemään shetun kanssa. Ainoat vähäiset kokemukset on kaukaa lapsuudesta, kun vielä olin sopivan kokoinen ratsastaja niille. Mua kiehtoo ihan samat asiat tässä rodussa ja siksipä haluaisin tutustua sen edustajiin paremmin. Ehkä joku päivä asun omakotitalossa, pihassa pieni talli, jossa asuu unelmieni arabiratsu sekä seuraneiti-shettis. :)

      Tässä huomaa hyvin, että ihmisiä ja hevosia on niin monia erilaisia. Kuvailit kaikki minun mielestä negatiiviset piirteet suokeissa sun mielestä positiivisina. :D Ja kuten tässä varmaan kävi ilmi aiemmissa teksteissä, minulla ei ole mitään herkkiksiä ja sähäköitä tyyppejä vastaan, kun taas eteenpäinpotkittavat mallit saavat veren kiehumaan.

      On ikävää, miten yksi hevonen voi jättää ihmiseen niin suuret ennakkoluulot koko rotua kohtaan, vaikkei itse haluaisi tuntea niin. Mä toivon myös kohtaavani vielä joskus ihania persoonia monesta eri rodusta, joista on jäänyt paha maku suuhun. Connemara, paint, suokki... Sinänsä quartereita vastaan ei mulla oo mitään, mutta ei haittais tavata erilainen yksilö siitäkin rodusta.

      Poista
    2. Se jäi sanomatta, että nuo yhden esimerkin perusteella tehdyt olettamukset perustunee ihan itsesuojeluvaistoon. Niin kuin lapsi oppii olemaan koskematta kuumaan paistinpannuun poltettuaan kerran sormensa. Ehkä vähän hassua verrata näitä kahta asiaa, mutta uskon sen olevan näin. Ihminen tai mikä tahansa eläin pyrkii miellyttävään, turvalliseen elämään, ja jos se ei pidä jostakin, se yrittää välttää sitä. Siksi kai vähäinen määrä epämiellyttävää kokemusta riittää luomaan epäilevän asenteen koko hommaa kohtaan.
      Tämä taas on huono siinä mielin, että se mitä ajattelen hevosesta käsitellessäni sitä, heijastuu tunteisiini, jotka hevonen lukee. Tämän huomasin mm. Klaaran kanssa. Mitä enemmän inhosin jotain sen ominaisia maneereita (esim. päälle puskeminen taluttaessa, kavioiden putsauksessa potkimalla uhittelu) tai pelkäsin niitä, sitä negatiivisemmin poni suhtautui minuun ja ei-toivottu käytös sen kuin lisääntyi. Eli homma oli tuhoon tuomittu jo sillä sekunnilla, kun ajattelin ponista negatiivisesti.
      Tästä oli artikkelikin jossain, että hevosen maine (= sanovatko muut ihmiset kiltiksi, äksyksi, hulluksi jne.) vaikuttaa siihen, miten sitä käsitellään. Tässä tapauksessa se "maine" on ihmisen muodostama käsitys koko rodusta (tai esim. kaikista oreista, nuorista hevosista, poneista, mustista hevosista... mitä vaan). Tämän koitan aina muistaa, kun uuden hevosen kohtaan. Tutustun yksilöön "vain hevosena", statseihin katsomatta, ja päättelen sitten vasta millainen hevonen se oikeasti on. :)

      Poista

Kommentit ja kehitysideat otetaan aina ilolla vastaan! :)