27. syyskuuta 2013

Riittämätön, avuton minä

Sarjassamme katkeransyvällinen vuodatuspostaus:

Viimeksi puhuin ongelmista Klaaran kanssa ja toisen vuokrahevosen etsimisestä. Lainaan tähän nyt suoraan kirjoittamaani tekstiä: 

"Klaaran kanssa voi tehdä monia asioita, mutta jokainen tilanne on koulutustilanne ja Klaaran tuntien useimmiten aikamoista kädenvääntöä. Eli jottei minulta menisi maku koko harrastukseen, etsin nyt hieman vanhempaa, jo perusasiat osaavaa hevosta."

Koen että osa tekstiä lukeneista ymmärsi sanomani väärin, sillä minulta tultiin varmistelemaan, että tiedänhän että jokaisen hevosen kanssa jokainen tilanne on koulutustilanne. Kyllä, minä ymmärrän tämän varsin hyvin ja sen mukaan toimin niin kaikkien hevosten, koirien kuin omien kissojeni kanssa. Varsinkin nuoremman otukseni Ninnin tuntevat tietävät, ettei se olisi noin hyväkäytöksinen ja helposti käsiteltävä, jos en joka hetki sen kanssa toimisi johdonmukaisesti ja kouluttaisi sitä.

Se mitä yritin sanoa on, että olen tottumaton. En ole tottunut nuoriin hevosiin. Olen niitä käsitellyt, mutta todella vähän. Yhdenkään kanssa en ole toiminut näin pitkään ja ollut osana sen hevosen ratsukoulutusta. En myöskään ole tottunut poneihin. Niitäkin olen käsitellyt, mutta yksikään aiemmista pidempiaikaisista hevosystävistäni ei ole ollut poni, kaikki hevosia. Jonkun mielestä siinä ei ehkä ole eroa, tai ainakaan ei pitäisi ajatella niin, mutta minulle ero on selkeä. Suurin osa niistä poneista, joihin olen tutustunut, ovat olleet itsepäisempiä kuin kaikki ne hevoset, joita olen käsitellyt. Yksilöitä kaikki ja poikkeuksia löytyy aina, eikä tämä poniasia ole se tärkein puheenaihe tällä kertaa.

Minä olen tottunut valmiiseen. Kaikki aiemmat harrastuskaverini ovat olleet aikuisia hevosia, enemmän tai vähemmän pitkälle koulutettuja ratsuja, joiden kanssa perushoitotoimenpiteet ja ratsain tehtävät asiat ovat itsestäänselviä, hoituvat nopeasti ja vaivatta. Selvennykseksi kuitenkin, että en minä automaattia ole hakemassakaan. Pidän haasteista ja siksi harrastan hevosia enkä moottoripyöriä. Todellisuudessa hevosen kanssa mikään ei ole koskaan itsestäänselvää. 

Siksi Klaara on suurin haaste, mitä koskaan olen hevosharrastuksessani ottanut vastaan. Se on jotain, mitä haluan kokeilla ja todella oppia. Ja jotain, mitä en vielä osaa - sekös minua turhauttaakin. Monesti minusta tuntuu Klaaran kanssa, ettei minulla ole työkaluja toimia sen kanssa. Että yritän kädet sidottuina kaikkeni, eikä mitään tapahdu - tai jopa pahennan tilannetta entisestään.

Sellainen tilanne oli tänään. Niin yksinkertainen asia kuin kavioiden puhdistaminen. Se ei ole ollut Klaaralle mikään itsestäänselvyys. Sen kanssa on tehty usean vuoden työ, jotta ollaan päästy tähän. Nykyään se nostaa kavion äänikäskyllä "nosta". Kuten yleensä, käskyn noudattamisessa ei ollut mitään ongelmaa, kavio nousi heti. Mikä Klaaralle on vaikeampaa, on luottaa kavionsa ihmisen huomaan pitkäksi aikaa. Siis pidemmäksi kuin sekunti. Toisina päivinä kaviot saa puunata tyhjiksi ajan kanssa, tänään ei saanut. Etukaviot hädin tuskin ehtivät käteeni asti, kun olivat taas lattiaa vasten. Vielä suurempi ongelma olivat takakaviot. Ne vetäytyivät mahan alle ja viuhtaisivat ärhäkän potkun sivulle. 

Voitte kuvitella, että kaksi potkua ennestään tältä ponilta saaneena ja kertaalleen jyrätyksi tulleena ei huvittanut tehdä enää yhtään mitään niiden takakavioiden kanssa. Ensimmäisen potkuyrityksen jälkeen turhauduin silmittömästi ja aloin itkeä. Pidin tauon, hengittelin, kävin juomassa vettä ja kokosin itseni uudelleen. Menin takaisin Klaaran luo ja sama vastaanotto. Edes etukavioita en saanut pysymään käsissäni. Purskahdin taas itkuun. Olin niin väsynyt tähän, niin kyllästynyt tappelemaan näin yksinkertaisesta toimenpiteestä ja ennen kaikkea pettynyt itseeni. Kuinka monet kaviot sitä on elämänsä aikana putsannut, miten vaikeita asioita on pystynyt hevosen kanssa suorittamaan ja silti ei tämän yhden ponin kavioiden ottaminen onnistu? Suorastaan säälittävää.

Tiedän, etten ole niin hyvä hevosenkäsittelijä, ratsastaja tai ihminen kuin voisin olla ilman kipua. Selkäni kivut ovat pahentuneet viime viikkoina huomattavasti ja olen huomannut kuinka se vaikuttaa varsinkin Klaaran kanssa toimimiseen. Olen epävarmempi, en usko itsekään olevani tarpeeksi hyvä tekemään yhtään mitään, sillä kaikki tekeminen sattuu. Niinpä mieluummin jätän yrittämättä kokonaan. Ja tämän kaiken Klaara on hyvin etevä lukemaan minusta, jolloin sekään ei halua tehdä yhteistyötä. En ihmettele. 

Sillä hetkellä olin valmis lähtemään kotiin. Harkitsin todella vakavasti taluttavani Klaaran takaisin laitumelle ja jättäväni homman siihen, sillä en selvästikään pärjännyt yksin tämän ponin kanssa. Hengiteltyäni taas hetken, mietin jatkamista. Satulointi ei tuottaisi ongelmia, eikä ratsastuskaan, siitä olin varma. Mutta selkäännousu oli vähintään yhtä iso mörkö kuin kavioiden puhdistus. Tallilla oli lisäkseni kaksi ihmistä, toinen hevosen selässä ja toinen pitämässä heille kouluvalmennusta, jonka kesken en todellakaan olisi kehdannut mennä pyytämään apua rimpuilevan ponin kanssa.

Pohdin vaihtoehtojani pitkään ja tulin siihen tulokseen, että minä hitto yritän. Veisin kotiin vain pahan mielen koko loppupäiväksi, jos nyt lähtisin. Ratsastus piristäisi minua ja kohentaisi itsetuntoani, kun onnistuisin selkäännousussa yksin. Viimekertoina olin tarvinnut aina jonkun pitelemään Klaaraa, en ollut muuten päässyt selkään. Siksi jännäsin niin paljon, mutta päätin, että harjoittelen nyt selkäännousua ja ratsastus on toissijainen asia. Voin ratsastaa vaikka kymmenen metriä tallinpihalla ja jättää sen siihen. Tärkein on, että pääsen satulaan, vaikka siihen menisi kaksi tuntia. 

Varustelu sujui täysin ongelmitta, kuten arvasin ja Klaara oli ihmeen rauhallinen myös päästäessäni sen irti riimunnaruista. Täytin taskuni heppanameilla, astuin Klaaran viereen ja kokosin ohjat käteeni. Se seisoi hiljaa aloillaan, kiitin "hyvä"-sanalla ja annoin namin. Nostin jalkani jalustimeen, Klaara seisoi yhä, annoin toisen palkan. Silloin päätin, kyllä se pysyy tässä, ja ponnistin itseni satulaan. Ja siinä se poni seisoi, täysin aloillaan, noin minuutti harjoituksen aloittamisesta. Ojensin äänekkäiden kehujen saattelemana kolmannen herkkupalan ja lähdin ratsastamaan hymyssä suin. 

Tehtävän moitteettoman suorituksen jälkeen tuntui, että pystyn mihin vaan tämän ponin kanssa. Niinpä suuntasin sänkipellolle, ja vaikka sielläkin Klaara esitteli ponimaisia pukittelutaitojaan ja oli valmis lähtemään viereisellä laitumella riekkuvan suokkiruunan matkaan, minä pysyin tyynenä. Kerroin Klaaralle mitä haluan ja kiitin aina kun sain sen. Viimeinen laukkapätkä oli täysin pukkivapaa, rauhallinen ja tahdikas. En varmaan koskaan ole ratsastanut näin rauhallisesti ja tyynesti sänkkärillä.

Ja ratsastuksen jälkeen minä menin ja putsasin ne kaviot. Ilman mitään ongelmia.

Tämä kerta on yksi niistä monista, jotka ovat joko alkaneet huonosti tai loppuneet huonosti, mutta niissä on ollut jotain hyvääkin, useimmiten todella hyvää. Olen saattanut itkeä Klaaran takia (olen itkuherkkä eikä Klaara ole tosiaankaan ainoa asia miksi pillittelen vähän väliä), ja samalla olen oppinut jotain uutta, kokenut jotakin hienoa ja korvaamatonta.

Siksi minä käyn Klaaran luona. Haastan itseni joka kerta olemaan parempi hevosenkäsittelijä, parempi ratsastaja, parempi ihminen. Matka on pitkä ja tie kivinen, sen matkan haluan silti tehdä. Onneksi minulla on mahdollisuus rentoutua muualla, jossa kavioiden puhdistus muiden muassa on taisteluvapaata peruskauraa. Ja onneksi minulla on Klaara. Aina valmiina opettamaan uutta, pudottamaan maan pinnalle ja nostamaan ihan uusiin sfääreihin. 


8 kommenttia:

  1. Mahtava kirjoitus! Vähän hankalan (tai vähintään erikoisen, tsih) hevosen omistajana ymmärrän täysin, ja nostan hattua että uskallat jakaa tunteitasi muillekin! Olen itse itkenyt monet kerrat turhautumistani hevosen käytöksen takia (kun olen kokenut etten osaa ja handlaa tätä), ja aivan varmaan on moni muukin ;). Itse koen kuitenkin että vuokra- ja oman hevosen kohdalla on iso ero siinä, miten suhtautuu ongelmiin. Minulla oli ennen omaa hevosta useita vuosia tuttu vuokrahevonen (sinunkin tuntemasi arabitamma ;), ja olin yleensä vähän arkajalka ratkomaan ongelmia sen kanssa, vaikka omistajalta sainkin tosi hyviä ohjeita ja tsemppausta. Sitä vaan aina pelkäsi että "jos mä pilaan tämän" :D Tämän oman muuliponin kanssa on kuitenkin pakko reagoida aina, joka kerta, ja aina keksiä edes joku kompromissijuttu tai kikkakuutonen millä edetä. Täytyy mennä tuulta päin ja tehdä se mitä on aiottu, vaikka sitten henki menisi. Se tuo itseluottamusta, mutta toisaalta myös nöyryyttä, ja opettaa paljon sekä itsestä että hevosesta. Ehkä eniten sitä, että kaikki hevoset (ja ponit) ovat yksilöitä, et ikinä ole täysin oppinut tai edes puoliksi, vaan aina tulee se yksilö joka keilaa kaiken sun oppiman. Ja aloitat taas alusta :)

    t. Sanna & Alpo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan mahtavasta kommentista!
      Toitpa hyvän pointin esille, mitä itse en ole tainnut tajuta edes miettiä - koska ei ole kokemusta omasta hevosesta (lapsuuden ponia ei lasketa tässä tapauksessa) eikä ole mihin verrata. Viimeisen vuoden aikana mua on yhä useammin turhauttanut juurikin tämä vuokraaja-status, joka ei anna täysiä vapauksia toimia hevosen kanssa kuinka lystään. Toimin aina hevosen omistajan toiveiden mukaan, oli se sitten minun mielestäni paras / itselle mieluisin tapa tai ei. Omaa hevosta varten perustin hetki sitten tilinkin, jonne olen kerännyt jo päälle satasen (huimaa). Hitaasti mutta varmasti, sekin päivä vielä tulee, kun saan sen oman hevosen ja olen yksin päätösvallassa ja vastuussa. :) Mutta sitä ennen jatkan kehittymistä näiden vuokrattavien kanssa ja allekirjoitan täysin nuo viimeiset lauseesi. Ehkä Klaara on sellainen yksilö, ja olen taas hyvää vauhtia aloittamassa alusta.

      Poista
  2. Aiempaan kommenttiin perustuen täytyy kyllä sanoa, että sillä on paljon väliä, onko vuokraaja, omistaja vai mikä. Omaan on aina aika naimisissa, siitä on paljon huolta ja vaivaa ja joskus tuntee olevansa tosi yksin. Nyt kun löydettiin maailman mahtavin tallipaikka, huomaan muutoksen ennenkaikkea itsessäni ja sitä kautta hevosessa. Aiemmalla paikalla olin aina varautunut, pelkäsin tyhmiä asioita ja monet jutut tuntui jotenkin mahdottomilta. Nyt en enää edes mieti semmoisia tyhmiä juttuja. Se ympäristö tekee ihan kamalasti, tai siis se, että tunnetko olevasi yksin vai et. Ollaan menty jo nyt valovuosia eteenpäin, koska minä uskallan.

    Oma on tosiaan aina oma. Jos tulee ongelma, ei voi ajatella, ettei osaa/halua/pysty tai että no, joku toinen sitten laittaa tämän homman läpi. Se asia on pakko vaan ratkaista. En koskaan haluaisi tapella hevosen kanssa, mutta joskus tulee pakkotilanne ja silloin oman kanssa asian uskaltaa ratkaista juuri niin kuin haluaa. Ei tarvitse miettiä, että entä jos teen huonosti tai mitä jos pilaan jotain, mitä omistaja on työstänyt. Sitä sitten korkeintaan elää itse niiden ongelmiensa kanssa. Toisaalta samasta syystä sen oman vuokraaminen muille on hankalaa, koska ei halua muiden tekevän asioita "väärin". Väärin ehkä lainausmerkeissä siksi, kun asiat voi tehdä niin monella tapaa, ne voi tehdä eri tavalla tai sitten ne voi tehdä sillä tavalla eri tavoin, että siitä on pidemmällä aikavälillä oikeasti haittaa.

    Mulla on ehkä se, että en ole yleensä saanut alleni kovin pitkälle koulutettuja, "vanhoja ja vakaita" ratsuja. Yleensä olen ollut niiden nuorten kanssa puljaamassa, ja se on kyllä oikeasti tosi oma maailmansa ja vaatii erilaisia työkaluja kuin vanhempien hevosten kanssa työskentely. Mutta voin sanoa, että kyllä siihen koulutettuunkin ratsuun on sitten totutteleminen, kun on tottunut siihen, että saa tavallaan koko ajan nähdä nuorten heppojen kanssa oman käden jäljen, kun taas vanhemman ja koulutetumman kanssa siinä on se muiden kädenjälki, jota pitää muokata mieleisekseen. En tiedä, ehkä sait pointista kiinni :D

    Aina on hyvä olla hevosia ja ihmisiä, jotka nostaa omaa itsetuntoa. Jos aina vaan yrittää hankalien asioiden parissa, siitä katoaa se oivalluksen ilo. Toivottavasti sulle löytyy joka kiva vuokraheppa, jonka kanssa voit rentoutua paremmin näiden Klaara-kertojen välillä. Yhden itselleni sopimattoman hevosen myyneenä tiedän kyllä, miten uuvuttavaa se jokapäiväinen tahtojen taisto voikaan olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika jännä, en ollut ajatellutkaan että jopa ympäristö voi vaikuttaa noin paljon. Jostain syystä mäkään en pitänyt siitä teidän vanhasta paikasta erityisesti. En osaa sanoa mitään tiettyä vikaa siinä, ihan perushyvä talli kuitenkin. Jostain nää fiilikset vaan tulee ja niitä pitää kuunnella. Ihanaa kuulla, että teillä on nyt parempi olla hyvässä paikassa. :)

      Sehän tossa Klaaran kanssa on, että teen sitä huvikseni. Jos se ei ole kivaa, sitähän ei ole pakko tehdä. Niinpä helpommin tulee näitä kiukustumisia ja hanskat tiskiin -fiiliksiä, kun siihen on mahdollisuus. Ehkä tämäkin on alitajuinen osasyy oman hevosen haluamiseen, löytyisi sitä(kin) kautta se rauha ja keskittyminen hommaan.

      Minä taas pelkään, että se mun kädenjälki onkin vahingossa rumaa ja vääränlaista. Kun en ole sitä aiemmin päässyt tekemään. Valmiin muovaaminen on se mulle tuttu juttu puolestaan. Eli ymmärsin kyllä mitä hait. :)

      Kiitos tsempistä. Onneksi miellyttävä ratkaisu on jo löytynyt. :)

      Poista
  3. Kyllä sitä tämmöisen tekstin jälkeen osaa arvostaa niitä ratsastuskoulujen hyväkäytöksisiä hepoja. Ei sitä aina tulekaan ajateltua, ettei se nätisti käyttäytyminen ole mikään itsestäänselvyys. :D

    Tsemppistä Klaarailuun! Ja toivottavasti "oma heppa" rahasto kasvaa huikeaa vauhtia ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä sen sanoit! Kiitos kannustuksesta, voi siihen jokunen vuosi(kymmen) vielä mennä, että tulee aika tyhjentää se tili. :)

      Poista
  4. Tässä sen näkee: jos annat itsestäsi jotain, saat myös jotain tilalle. Upeita kannustuskommentteja! Eipä noihin ole mitään lisättävää. Olet Hanna tosi rohkea, en varmaan kehtaisi näin julkisesti olla noin rehellinen.

    Oma rakas, edesmennyt hevonen tuntuu vuosi toisensa jälkeen aina vaan upeammalta. Kun kuulee ja kokee kaikenlaista, ei voi kuin ihmetellä, miten nöyrä ja peloton se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Olen noin muutenkin vähän liian rehellinen, ihan kaikessa missä voin mielipiteeni jostakin ilmaista. Onneksi sitä osataan yleensä arvostaa.

      Poista

Kommentit ja kehitysideat otetaan aina ilolla vastaan! :)