Ensimmäiset laukka-askeleet!

Kaikki postauksen kuvat (c) Ann-Marie H. 

Näin alkuun: voi moro tota ponin mahaa! Ihan käsittämätön syöppö ja laitumen ulkopuolellakin käyttäytyy niin kuin ei ois viikkoon ruokaa nähnytkään. Klaara laiduntaa ihan tarkoituksella pienemmällä alueella, kun on selkeästi taipuvainen lievään pyöristymiseen...

Viime sunnuntaina mua kävi tallilla moikkaamassa hovikuvaajani, Anni ja Roosa. Tässä postauksessa kerron päivän tapahtumista sekä esittelen Annin ottamia kuvia. Roosalla onkin osa kuvistaan näytillä omassa blogissaan, niistä tulee tänne oma kuvapostauksensa aikanaan. 

Päivä alkoi ponin laitumelta metsästämisellä ja harjauksella. Avotalli tarjosi yllättävän upean kuvauspaikan, jota en ole itse tajunnut hyödyntää (mutta jatkossa aion ehdottomasti kokeilla!). Oltiin kuitenkin liikkeellä ruuhka-aikaan eikä ehditty kunnolla "studiomaisia" kuvauksia siinä järjestää, kun piti jo heittää satulaa selkään että muutkin pääsee varustautumaan. 

Mentiin aluksi kentälle, jossa ratsastelin lähinnä pientä kavalettitehtävää. Klaara oli vähemmän yhteistyöhaluisella tuulella, ja kaatoi kavaletin ties kuinka monta kertaa. Hyvä kun kerta tai kaksi päästiin ravissa yli. Muutama pieni protesti tuli myös ja ne kuvat missä Klaara meni hetkellisesti nätisti, oma ilmeeni oli luokkaa "en jaksa enää!" Niinpä kuvasaldo kentältä oli aika vähäinen, tässä nyt ne mitä kehtaa näyttää. :)

Jos molempien mielipide kentällä ratsastuksesta oli ytimekkäästi "Ei tänään.", maastossa tilanne oli eri. Lähdettiin käppäilemään tietä laidunten ohi ja kuvaajani saivat idean että ratsastaisin tyhjällä laitumella vähäsen. Klaara rentoutui silminnähden, myös selkääntuntuvasti ja oli paljon reippaampi liikkumaan eteen.

Otin vähän ravia ja käyntiä ees taas peltosuoralla ja kun yksi kerta tultiin kotiinpäin ravia, annoin askeleen reipastua ja silloin se nousi. Laukka! Meidän ensimmäiset yhteiset laukka-askeleet! Ne oli niin sieviä ja pehmeitä, ei yhtään sellaista tykinsuusta täysii pukkilaukkaa kuin olin kuvitellut että nuorella hevosella aina alussa on. Kehuin kovasti ääneen, taputin, annoin leipää taskusta ja taisin pysähtyäkin palkinnoksi. Sen jälkeen käveltiin takaisin puoliväliin laitsaa ja taas kotiinpäin ravissa - ja laukassa! Tätä tehtiin muutamia kertoja, tuli useampi nätti nosto ilman että itse rupesin mitään enempiä pohjeapuja vielä antamaan (ne haluan erikseen Lauran kanssa sopia ja varmistaa ennen kuin lähdetään mitään opettamaan). Käytin sanaa "laukka" silloin kun Klaara oli jo laukassa, jotta se jatkossa ymmärtäisi sen käskysanana (todennäköisesti ymmärtääkin jo, juoksutuksesta tuttuna juttuna). Toisinaan poni intoutui vähän pukittelemaan, mutta tuon palleron pukit on niin laiskoja ja pieniä, ettei se juuri penkkiin tuntunut.

( Vaikkei olisi hevosihminenkään, näistä kuvista voi repiä huumoriarvoa ihan vaan mun naamataulua tuijottamalla. Ilmeiden kurissapito on mulle täysin vieras asia, varsinkin hevosen selässä. :)

Yhden onnistuneen noston jälkeen hyppäsin alas selästä palkinnoksi ja talutin Klaaran tallille. Tässä vaiheessa aiempi pikkutihutus alkoi yltyä ihan sateeksi, jolloin päästettiin Klaara vielä kirmailemaan tyhjään ruohoaitaukseen. Se kirmailu jäi lähinnä haaveeksi, Klaara kun oli edelleen huolissaan riittävästä ravinnon saannistaan eikä oikein malttanut heinikosta päätään nostaa. Tähän hätään ei ole siitä kuvia, niitä ehkä siis myöhempänä ajankohtana. 

Kokonaisuutena jälleen mukava päivä, jonka lopuksi tytöt tuli meilläkin käymään ja katsomaan mun mahtavia temppukissojani. :) Tämä tulee todennäköisesti olemaan yksi vuoden ja ehkä koko hevoshistoriani ikimuistoisimmista päivistä, kun päästiin Klaaran kanssa ns. uudelle tasolle, lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä.