Kuvakisa tulee - malta vielä!

Pahoittelen, että olen jättänyt teidät lukijat sekä kilpailuun osallistuneet epätietoisuuteen. Kökötän täällä kotona pian kolmatta viikkoa flunssassa eikä loppua näy. Energiaa tehdä juuri mitään ei siis ole ollut.

Mutta ilmoitanpa nyt, että Horse Fair -aiheinen kuvakisa toteutuu sittenkin! Osallistujia saatiin lopulta kasaan kolme kappaletta. Heidän teoksensa sekä minun arvosteluni niistä tulette näkemään lähiaikoina, sitten kun tästä sopivasti tervehdyn.

Äänestys kilpailun tuomarointitavasta päättyi äänin 9-6. Minun tuomarointini voitti yleisöäänestyksen. Näin siis tällä kertaa - mikään ei tietenkään estä teitä kommentoimasta ja kertomasta omia suosikkejanne, kun kuvasarjat täällä julkaisen. :)

Odotellessa taas yksi omista suosikkiruuduistani messuilta, estekisoista.

Muistutus kuvakisasta

Messutunnelmia arabikarsinalta: Masa sai paljon ystäviä, rapsutuksia ja taisi viedä muutaman hevosihmisen sydämen. <3

Valokuvauskilpailun viimeinen osallistumispäivä on tänään ja joudun nyt surukseni toteamaan, että tähän mennessä ilmoittautuneita on yksi kappale. Siitä ei ihan kilpailua saa aikaiseksi. Voin hyvin odotella vielä jokusen päivän, jos joku mattimyöhäinen vielä innostuu mukaan. Mutta jos ei, niin sitten joudun valitettavasti perumaan koko kisan.

Mietiskelin tässä, että olisiko lukijoilla / kanssablogisteilla kiinnostusta osallistua valokuvauskisaan ehkä myöhemmin, jollakin vähemmän rajatulla aiheella, minkä kaikki pystyvät toteuttamaan? Esimerkiksi "pääkuva hevosesta" tai sitten jotain vähän taiteellisempaa. Musta ois kiva järjestää, nähdä upeita kuvia ja toki antaa asiaankuuluvaa palautetta niistä. En tosin tykkää materialismista enkä sitä haluaisi ruokkia lupailemalla palkinnoksi heppa-aiheista tavaraa. Eli jotain muuta pitäisi keksiä, jos tuntuu että osallistuminen on mielekästä vain palkinnonkuva silmissä.. Kommentoikaa ajatuksianne aiheesta tai lähettäkää sähköpostiin!

Liitinpä tähän yhden maistiaisen messuilla ottamistani kuvista. Näitä tulleepi lisää aikanaan ja ehkä jotain tekstimuotoistakin fiilistelyä Horse Fairista. Stay tuned!

Satulaan palanneen mietteitä

Olen viime aikoina taas ratsastellut enemmän ja tässä lyhyessä ajassa tehnyt valtavia loikkia eteenpäin. Vielä kuukausi sitten pystyin ratsastamaan 5-7 minuuttia kerrallaan, ja sekin lyhyt aika meni käynnissä oman kehon kuulostelemiseen sekä yksinkertaisten asioiden uudelleen sisäistämiseen. Kuten esimerkiksi: miten saan hevosen kääntymään vasemmalle tai pysähtymään.

Näitä asioita minä teen edelleen. Ratsastan hyvin keskittyneesti ja mietteliäästi, mitä en koe tehneeni yhtä tarkkaavaisesti ennen tapaturmaa. Tunnustelen jatkuvasti mitä istuinluuni, jalkani ja muut osat kehostani milläkin hetkellä tekevät. Tähän minua innoitti eräästä Sara Autelon blogipostauksesta päähäni soimaan jäänyt lause: "Istunta on apu, jota ei saa pois päältä."

Halusimme tai emme, kehomme viestittää hevoselle painavan ja paksunkin satulan läpi tauotta, ja joskus nuo lähettämämme viestit jäävät meiltä itseltä huomaamatta. Saatamme esimerkiksi jännittyä syystä x, jolloin hevoselle menevä viesti voi tilanteesta ja hevosesta riippuen tarkoittaa vaikka pysähtymistä, vauhdin lisäämistä tai yksinkertaisuudessaan siirrämme jännittyneisyyden hevoseen, kerromme että nyt on jotakin mitä pelätä.

Tuossa piilee ehkäpä yksi syy, miksi hevonen saattaa esimerkiksi maastossa ratsastettaessa yhtäkkiä tehdä jotakin odottamatonta. Ratsastaja on tietämättään pyytänyt sitä tekemään niin ja seuraavassa hetkessä antaakin päinvastaisia apuja, kun istunta-avusta seurannut toiminta - esimerkiksi laukannosto - ei ollutkaan sitä mitä haluttiin. Hevoselle hirvittävän hämmentävää ja varmasti turhauttavaa. Puhumattakaan kivusta, jos tässä äkkinäisessä tilanteessa ratsastaja kokee joutuvansa ottamaan hetkellisesti ohjista kovemman pidätteen, saadakseen tilanteen nopeasti hallintaan.

Maltillisesti maastossa

Näillä eväillä minä lähdin yhtenä päivänä ratsain maastoon, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Maastakäsittely tämän vuoden aikana on avannut minulle yhä enemmän sitä, miten herkkä Titta on ja missä asioissa erityisesti. Ratsastaessa Titta lukee todella tarkasti istuntaani, ja kuten maastakin, tunnetilojani. Sillä on herkkä kaasu aina tarvittaessa, omia mielipiteitä askellajeista ja vauhdista.

Keskityin koko matkan joka ikinen sekunti siihen, että minä olen rento. Lihakseni ovat löllyvää massaa, juuri ja juuri kannattelevat minua oikeassa asennossa. Minulla ei ole huolen häivää. Haukottelin ja pärskähtelin niin kuin rentoutuva hevonen tekisi.

Aika pitkälle näillä avuilla pötkittiinkin. Titta oli reipas ja valpas, sitä siitä ei pois saa eikä pidäkään saada. Luottavaisesti se köpsötteli eteenpäin hiekkatietä ja mäkisiä metsäpolkuja pitkin ohjin. Tamma laski välillä turpansa viistämään maata, etsiessään kuivaa ja turvallista kohtaa seuraavalle askeleelleen.

Puolivälissä lenkkiä Titta pysähtyi. Huomasin kuinka sen hengitys alkoi tihentyä, katse oli lukkiutunut eteenpäin. Hetken päästä näin puiden lomassa käyskentelevän miehen ja koiran. Vakuutin Titalle ääneen, että he ovat täysin harmittomia, naapureita mitä luultavimmin. Matka jatkui, joskin jännittyneesti, aina polunristeämään, jossa tervehdimme kaksikkoa etäältä.

Kääntyessämme kotiinpäin, muukalaiset jäivät selän taakse ja tämä oli vauhdin ystävän Titan mielestä oiva syy lähteä laukalla kotiin. Parikymmentä metriä me kävelimme, tunsin kuinka jännitys jälleen kasaantui allani. Silti ehdin reagoida vasta, kun Titta syöksähti eteenpäin. Laukka-askeleet jäivät lyhyeen. Nappasin vasemmalla kädellä ohjasta ja käänsin Titan pienenpienelle voltille. Ohjasavun lisäksi keskityin edelleen istuntaani, koitin rentouttaa sitä ja samalla pyysin ääneen Tittaa pysähtymään. Seisahduimme lumiselle polulle sivuttain.

Jatkaessamme eteenpäin Titta oli selvästi tokeentunut säpsystään, mutta menohaluja edelleen riitti. Käynti oli väkinäistä ja molemmilla olo rauhaton. Joka toisella askeleella sanoin ääneen "Käynti" (rauhallisella äänensävyllä. Kiristelevien hampaiden välistä kihistynä siitä tuskin on apua. ;) Näin tein halutun askellajin selväksi myös itselleni, toivoin että rauhallisuus menisi sitä kautta istuntaankin.

Lähestyimme mäkeä, jonka laelle Titan kanssa usein laukataan. Mäen puolivälissä kävelimme jo niin rauhallisesti, että päätin palkita meidät molemmat pikku vauhdeilla. Annoin tammalle luvan mennä. Ja mitä teki Titta? Nosti rennon, reippaan ravin ja lönkötteli edelleen pitkällä ohjalla mäen ylös saakka. Ei jestas minä olin tyytyväinen! Hevoseen, itseeni, meihin. <3

Laukka, tuo askellajien kiehtova mysteeri

Tuolla maastoreissulla tein tähänastisen ennätykseni: yli puoli tuntia ratsailla! Ja tästä käyntipainoitteisesta lenkistä lihakseni eivät ärtyneet ollenkaan, kun niiden ei tarvinnut jännittyä (kuin ehkä hetkittäin).

Pari viikkoa aiemmin ratsastin edellisen ennätykseni: 15 minuuttia. Tuolloin jäin kentälle pyörimään ja intouduin ihan ravaamaan ja laukkaamaankin. Niissä hommissa minun kehonhallintani on pitkän tauon jäljiltä niin hakusessa, että jouduin kotiin päästyäni kylmäämään reittäni ja siitä huolimatta olin aivan jumissa seuraavan viikon. Lohdullisesti se jumi oli kuitenkin kokonaisvaltaista, sitä perinteistä sisä- ja ulkoreisikramppia mitä tulee, kun ratsastaa pitkän tauon jälkeen. Eli mitään takapakkia ei parantuvan lihaksen kohdalla onneksi tullut.

Osaatte varmasti kuvitella, miten hieno tunne on päästä vuoden tauon jälkeen laukkaamaan hevosella. Ja että hevonenkin oli ihan messissä! Titalla oli kunnon laukkapäivä, se olisi varmasti viilettänyt ympyrää vielä toisen tai kolmannenkin vartin, jos minä olisin jaksanut hillua mukana.

Laukatessa ja varsinkin laukkoja nostaessa ne aiemmin mainitut istunta-avut nousivat esiin. Annoin vaikka mitä signaaleja ihan huomaamattani ja sitten ihmettelin, kun hevonen allani kiemurtelee ihan omia kuvioitaan tai nostaa laukan, kun yritän vain vaihtaa parempaan asentoon satulassa.

Maastakäsitellessä opin, että jos hevonen tekee jotakin, se johtuu hyvin suurella todennäköisyydellä minusta. Vaikken itse huomaisi, olen antanut sille pyynnön tehdä jotakin. Niinpä olen pikkuhiljaa oppinut olemaan rankaisematta ja suuttumatta hevoselle omista virheistäni. Samoiten itselleni annan virheeni anteeksi - onhan se tapahtunut jo enkä voi millään taikasauvalla muuttaa mennyttä.

Hyväntuulisesti eteenpäin puksuttamalla, hevosta kuuntelemalla ja uudelleen yrittämällä, näin minä jatkan matkaani kohti parempaa ratsastusta. :)

Valokuvauskilpailu: Helsinki Horse Fair

Heppamessut. Ne tulevat taas. Areenan valtaavat eri rotujen edustajat ja mitä vauhdikkaimmat esitykset lajista kuin lajista. On kuultavaa ja nähtävää, tehtävää ja ostettavaa.

Yhä useampi messukävijä kantaa mukanaan kameraa, ja viikonlopun jälkeen on varmaa, että Facebook, Instagram, Blogger ja monet muut sivustot ovat tupaten täynnä erilaisia tilanteita ja näkökulmia tapahtumasta.

Tästäpäs sainkin idean. Sen lisäksi, että toki itse tapahtumassa kuvaan, päätin järjestää valokuvauskilpailun. Kisan ajatuksena on tarjota harrastekuvaajille mahdollisuus esitellä omia töitään sekä saada niistä palautetta. Mitään raha- tai materiapalkintoa ei siis ole luvassa. Tämä on puhtaasti hyvän mielen ja hyvien kuvien kilpailu! :)

Yksi ottamistani kuvista viime vuoden messuilta. Loput löytyvät tästä postauksesta.

VALOKUVAUSKILPAILU

Helsinki Horse Fair 2015

Tehtävänanto: 

Kuvaa messuilla kolmen (3) kuvan sarja, johon tiivistät oman kokemuksesi / näkemyksesi tapahtumasta.

Sarjan tulee olla yhtenäinen eli kuvat toimivat hyvin keskenään. 

Jokainen kuva kertoo jotakin uutta - vältä toistoa, vaali monipuolisuutta!

Jos et omista järjestelmäkameraa, voit osallistua myös pokkarilla tai kännykkäkameralla.

Kuvankäsittelyn suhteen annan taiteelliset vapaudet - tee kuten sinusta tuntuu parhaalta.

Jos mahdollista, pienennä kuvia valmiiksi esim. 1200px leveämpi sivu. 

Osallistuminen:

Kilpailuun ei tarvitse ilmoittautua etukäteen. 

Lähetä valmiit kuvat minulle sähköpostiin hannapietilainen@windowslive.com. 

Kerrothan kuvien yhteydessä nimesi/nimimerkkisi sekä mahdollisen blogisi osoitteen - saat samalla mainosta. :)

Aikaa kuvien lähettämiseen on yksi viikko messujen päättymisestä: 

su 15.03.2015 klo 23:59 mennessä lähetetyt kuvat pääsevät mukaan kisaan. 

Kisaan voi hyvin osallistua myös sellainen henkilö, joka on kuvannut messuilla omaksi iloksi tietämättä kilpailusta ja törmää tähän vasta jälkeenpäin. Rohkeasti vaan kuvamatskua läpikäymään ja lähettämään osuvimpia otoksia!

Äänestys / tuomarointi:

Tähän te voitte vielä itse vaikuttaa:

Haluatteko yleisöäänestyksen vai että minä tuomaroin kuvasarjat parhausjärjestykseen? 

Vaikuttaa voit vastaamalla kyselyyn blogin sivupalkissa tai kommentoimalla tähän postaukseen.

Joka tapauksessa mielelläni kommentoin ja annan rakentavaa palautetta kuvista, nostan omia suosikkejani esille - olkoon se minun palkintoni kaikille osallistujille. :)

Laitan kuvasarjat esille blogiini viikon 12 aikana. 

Kuvien oikeudet jäävät täysin kuvien luojille. 

En käytä kuvianne missään muussa yhteydessä tai luovuta eteenpäin.

Nyt vaan kaikille kamerat kouraan ja hauskoja messuja!

PS. Olen paikalla sunnuntaina koko päivän arabikarsinan edessä - tervetuloa moikkaamaan!

Vuosi ratsastamatta

Havahduin siihen hiljattain. Niinsanotusta onnettomuudestani on kulunut kokonainen vuosi. Ja millainen vuosi se on ollut! En olisi ikinä osannut kuvitella...

Miksi olet ollut niin kauan ratsastamatta?
Noin vuosi sitten tavallisena arki-iltana olin menossa ratsastamaan. Kentällä talutin Titan jakkaran vierelle, josta ponnistin sen paljaaseen selkään istumaan. Tällä kertaa niin voimakkaalla ponnistuksella, että ponnistavan jalkani sisäreidestä repesi lihas, ainakin osittain. Reisi oli kipeä ja haittasi kävelyä seuraavan viikon verran. Pari viikkoa kävin normaalisti tallilla, yritin ratsastaa. Vaan sekös vain pahensi oireita. Lopulta totesin ratsastustauon olevan paikallaan, kunnes lihas on rakentunut ennalleen. Kesällä reisi edelleen ärtyi, jos edes kävin istumassa hevosen selässä. Syksyyn mennessä se oli parantunut sen verran, että ei oireillut ratsastuksen jälkeen, mutta ei se selässä istuminen hyvältäkään tuntunut. Jaksoin pisimmillään viisi minuuttia. Tällä hetkellä tilanne on sama kuin syksyllä. Kasvatan lihakselle sen entistä sitkeyttä ja kestävyyttä takaisin "ratsastamalla" jumppapallolla kotona päivittäin. Hevosen selkään kapuan vasta, kun kotitreeneissä tapahtuu edistystä.

Mitä sitten teit koko vuoden?
Minulle ei tullut mieleenkään lopettaa tallilla käymistä kokonaan, vain siksi etten voi ratsastaa. Kävin yhtä usein kuin ennenkin, vaihdoin vaan ratsastuksen maastakäsittelyyn. Aloitimme kevättalvella hevosjalkapallon treenaamisen, jossa päästiin kesään mennessä jo tosi pitkälle. Kesällä kävin mm. Piet Nibbelinkin kurssilla ja sain uusia eväitä liberty workiin, mitä teemme nykyään lähes joka kerta ainakin vähäsen. Viime viikolla kaverini tuli opettamaan minulle ja Titalle ohjasajon alkeita, niinpä meillä on taas uusi laji, mitä treenata maastakäsin. Näiden lisäksi on tietysti juoksutettu liinassa, kävelty maastossa yksin ja seurassa, tehty trail-ratoja, jumpattu, väistätetty ja peruuteltu vaikka kuinka. Yhteinen tekeminen on ollut monipuolista ja useimmiten molemmille osapuolille mieluisaa liikuntaa.

Miten maastakäsittelyyn vaihtaminen on vaikuttanut sinun ja Titan väliseen suhteeseen?
On vaikea kuvitella, että suhteemme olisi päässyt syvenemään näin paljon, jos olisin jatkanut entiseen tapaani: pääasiassa ratsastellen. Olen päässyt ja joutunut tarkastelemaan harrastustani uudesta perspektiivistä, kyseenalaistanut ennen niin itsestäänselvät asiat ja rutiinit, pohtinut omaa kantaani, omaa ajatusmaailmaani.
Maastakäsittelyn kautta olen oppinut kommunikoimaan Titan kanssa paremmin. Sen on helpompi toteuttaa pyyntöni, kun esitän asiani ymmärrettävästi ja sopivalla "voimakkuudella". Olen myös antanut enemmän tilaa Titan omille mielipiteille. Se on elävä, tunteva olento, jolla on lupa sanoa, mitä jostakin asiasta tykkää tai ei tykkää. Ja minä haluan Tittaa kuunnella, ottaa huomioon.
Ihmisenä on helppo asettua eläimen yläpuolelle ja tehdä mitä itse haluaa, joskus jopa pakottaa eläin tekemään asioita vasten tahtoaan. Minä olen pakottanut vuosikausia, olenhan oppinut siihen pienestä pitäen, kuten valtaosa hevosalan harrastajista sekä ammattilaisista. Tämän vuoden aikana silmäni ovat auenneet täysin uudella tavalla ja Titasta on todella tullut minulle Ystävä.

Mitä muita vaikutuksia ratsastamattomuus on tuonut tullessaan?
Jos joku olisi yli vuosi sitten sanonut minulle, että lopetan ratsastamisen ja alan kasvissyöjäksi, olisin haukkunut hulluksi. Taaksepäin katsoessani, se on se mennyt elämä ja ne elämäntavat, jotka tuntuvat hulluilta. Lihansyönnin lopettamisen lisäksi katson maailmaa entistä positiivisemmin ja laajakatseisemmin. Olen paremmassa tasapainossa itseni kanssa. Muunmuassa suhteeni omiin kissoihini ovat kasvaneet aivan erilaiselle, rakastavalle ja hyväksyvälle tasolle, josta vain haaveilin aiemmin.

Mutta miten kasvissyönti liittyy mitenkään ratsastukseen?
Kuten sanoin, tämä muutos harrastuselämässäni sai minut tarkastelemaan monia muitakin asioita eri tavalla, varsinkin eläinten oikeuksia. En osaa sanoa tarkalleen, mistä kaikki oikein lähti liikkeelle. Aloin imeä itseeni tietoa eri lähteistä, otin selvää ja pohdiskelin. Lopputulemana totesin, ettei kenenkään tarvitse kuolla siksi, että minun suussani maistuisi hetken verran hyvältä.
Monille kysyjille olen vastannut kasvissyöntini syyksi elämän ja sen pituuden. Monia kasvis- ja sekasyöjiä kauhistuttaa tuontantoeläinten olot sekä elämänlaatu. Minuakin, mutta sen lisäksi minua ahdistaa elämän lahjan haaskaaminen, turhaan. Että esimerkiksi nauta, jolla olisi mahdollisuus elää yli 10-vuotinen elämä, kuolee jo 1-2-vuotiaana (sonni) tai 3-5-vuotiaana (lypsylehmä). (Lähde: Animalia)
Olen ollut 24 vuotta sekasyöjä, jonka lempiruoka oli lehtipihvi, ja jolle kaikki eläimet eivät olleet samanarvoisia, yksilöllisiä luontokappaleita. Kesäkuussa 2014 päätin olla toisenlainen ihminen.
Syön yhä maitotuotteita, kananmunia ja kalaa. Yritän pikkuhiljaa vähentää näiden kulutusta, opiskella enemmän kasviperäisestä ravinnosta, tutustua uusiin tuotteisiin ja resepteihin. Tähän asti olen ollut tosi tyytyväinen, ja hämmästyksekseni olen saanut myös sekasyöjä-avomieheni miettimään omia valintojaan - sekä syömään ja kokkaamaan oma-aloitteisesti kasvisruokaa.
Tärkeintä tuntuu olevan se se, etten ole tehnyt kasvisruokavaliosta itselleni uskontoa. Päätös on helpompi pitää, kun ei tarvitse kärvistellä hampaat irvessä. Siksi en lähtenyt suoraan vegaanilinjalle. Kuljen omaa tahtiani, ja jos en koskaan elämässäni rupeakaan täysin vegaaniksi tai jopa alan syödä jälleen lihaa, sitten se on niin. Se on sen hetken päätös. Tämä hetki on tässä, ja tässä hetkessä olen onnellinen. Se riittää.

Syyslomakuvailua Tuiken Tallilla

Aamun ensisäteet huoneeni ikkunassa

Palataan vähän ajassa taaksepäin: syyslomaan. Minulla oli, tietenkin, paljon vapaa-aikaa ja Tuiken tallilla oli alkamassa viikonloppuleiri. Mitäpä minä täällä kotonakaan kykin? Hyppäsin taas junaan ja vietin ihanan viikonlopun leiriavustajana. 

Edellisen visiittini jälkeen tallille oli muuttanut jos mitäkin uutta asukkia. Viihdyttävin lisäys on ehdottomasti vuohikaksikko Spot ja Light. Pikkuelukat ovat todella seurallisia, puuhakkaita ja kekseliäitä, tuovat lisää iloa ja naurua tallin ilmapiiriin. Ainakin minun päivääni piristi huomattavasti kaksikon toilailujen seurailu. Milloin Spot oli taiteillut itsensä hyllyn päälle kiipeliin tai yritti siekailematta varastaa jonkun hevosen ruuat. Milloin Light nautti rapsutuksista pää kenossa tai koetti vaivihkaa maistaa kädessäni pitelemääni puhelinta. 

Light

Light ja Spot heinävaraston ovella - pimeyteen katoavat heidän syötävät kiipeilymaastonsa.

Kolmas uusi tuttavuus oli irlannincob-ori Pate, joka saapui Tuikelle kesällä, vain päivä minun lähtöni jälkeen. Tallin ainoana orina Pate asusteli hieman syrjemmässä, omassa tilavassa yksiössään, jonka ikkunasta saattoi katsella tallin väen menoa. 

Olin ottanut reissuun mukaan vain vanhan piskuisen runkoni (550D) sekä juuri käytettynä ostamani Canonin 35mm f2.0 -objektiivin. Niin laajalla optiikalla ei juuri hevosia kuvata - se on enemmän muihin juttuihin. Mutta tälle reissulle se pääsi kätevän kokonsa ja keveytensä takia, sekä haastamaan tätä kaavoihinsa kangistunutta hevoskuvaajaa kokeilemaan uusia juttuja. 

Komean tukkajumala-Paten kanssa järkkäsin ex tempore -kuvaukset hänen karsinansa ikkunalla, jossa valoa oli vähän, mutta sitäkin dramaattisempaa. Pate oli uteliaana - ja alati nälkäisenä - hevosena helppo malli, joka sai aina välillä muutaman heinänkorren palkaksi poseerauksistaan. Hommaa olisi toki helpottanut ja nopeuttanut, jos heinää olisi syöttänyt assistentti - kuvaaja olisi voinut vain kuvata, ees taas juoksemisen sijaan - mutta yllättävän hyvin onnistui näin yhden naisen taktiikallakin. Lopputuloksiin olen itse tyytyväinen. 

Mainittakoon vielä kiitos hyvälle kuvankäsittelyopetukselle koulussani! Ilman tänä syksynä saamiani oppeja eivät nämäkään kuvat olisi näin nättejä. (Alkuperäiset olivat paljon suttuisempia.) Olen mennyt harppauksilla eteenpäin ja siitä olen myös hyvin iloinen.

Olisi pitänyt kirjoittaa leiristä heti sen jälkeen, jotta muistaisi kaikki yksityiskohdat... No, tälläkin yleisleirillä oli sekä pieniä ja nuoria ratsastajia että vähän isompia ja varttuneempia. Ilmapiiri oli Tuiken tallille tyypillinen - avoin, hyväksyvä ja riemukas. 

Ratsastustunneista muistikuvani ovat hyvin vähäiset, sillä monella näistä tunneista olin mukana auttamassa, yleensä yhtä ratsukkoa erityisesti. Parilla tammalla oli omanlaisiaan mielipiteitä työn teosta ja mm. siitä, tarkoittaako suljettu portti välttämättä sitä, että siitä ei voi vain kävellä talliin, jos siltä tuntuu. Niinpä pääsin liinan kanssa jeesaamaan, taluttelemaan ja juoksuttamaan, jolloin kuvaaminen jäi vähemmälle. Sen muistan, että menivät niin esteitä kuin koulua ja yhdellä tunnilla ratsastivat yhdessä laatimamme soittolistan musiikkiin. 

Niinä hetkinä, kun ratsastuksen kuvaamiseen oli aikaa, käytin sen treenaamalla tapoja, joilla en yleensä kuvaa ratsukoita. Objektiivista johtuen tein nimenomaan laajoja rajauksia. Kokeilin sommitella useampaa ratsukkoa kuvaan siten, että kuva olisi tasapainoinen ja siinä olisi jokin idea / suunta / rytmi. Tässä alla pari esimerkkiä. 

Zahriasta nappasin yhden pääkuvankin.

Hevosilla on ihan mieletön vetovoima. Syysloman aikaan satoi räntää ja oli hetkittäin vähän pakkastakin. Pimeä tuli nopsaan ja joka paikassa oli märkää. Eikä mikään näistä tuntunut kurjalta. Matkustin satoja kilometrejä viettääkseni yhden viikonlopun näissä olosuhteissa, ulkohommissa, ja olin niin onnellinen. Tuo tunne tuli hyvin pitkälti siitä, että pääsin toteuttamaan itseäni, olemaan oma itseni hyväksyvässä ja kannustavassa ympäristössä. (Suorastaan surullista, etten ole lähempää löytänyt sellaista ja kertoo jotain tästä yhteiskunnasta...)

Yksi tämän leirin kohokohdista oli maastakäsittelyaiheinen teoriatunti, jonka minä sain suunnitella ja vetää tytöille itsekseni. Olin tästä mahdollisuudesta todella otettu ja kiitollinen. Että Tuike koki minun olevan sopiva henkilö opettamaan aihetta hänen tallillaan, että ajatuksemme aiheesta kohtaavat. Minunkin mielestäni ne kohtaavat niin hyvin, että hinku palata tuohon pieneen ratsastuskouluun aina uudestaan, on kova. Pianhan se hiihtolomakin jo koittaa, onneksi. :)

PS. Kuten ehkä huomasitte, sain vihdoin kehiteltyä itselleni vesileiman. Lähinnä se on helpottamaan kuviani käyttävien ihmisten elämää - ei tarvitse erikseen kirjoitella kuvaajan nimeä aina kuvan yhteyteen. Vesileima tai ei, muistutan että tämän blogin kuvat eivät ole kopioitavissa mihinkään käyttöön.

Ratsastus"terapiaa" ja muita Tittajuttuja

Pitkästä aikaa: Titta-päivitys!

Syksy Titan kanssa on sujunut mukavasti. Olemme tehneet paljon maastakäsittelyjuttuja, samaan tyyliin kuin ennenkin. Jokainen kerta on silti erilainen, ja joka kerta opin jotakin uutta. Kuten harrastusanalyysissä kerroin, Titta on sinnikkäästi pitänyt minulle energianhallintakurssia - kehitykseni on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Minä puolestani olen koittanut näiden "henkisen puolen" harjoitusten lisäksi teettää Titan lihaksille jumppaa. Rouvan massu kun tuppaa paisumaan aina kesäisin ja vaikeuttaa hieman liikkumista, on siitä pyritty sopivalla liikunnalla pääsemään eroon, ja on päästykin.

Edelleen olen pysytellyt jalat maassa. Tammikuussa revähtäneen reisilihaksen takia en ole pystynyt ratsastamaan 10 kuukauteen, ja se aika on niin pitkä, että olen ehtinyt tottua siihen. En ole samalla lailla vihainen ja malttamaton kuin ensimmäisinä kuukausina olin. Minä harrastan nyt maastakäsittelyä, hevostelua omalla tavallani, vaikka tottakai mielessä siintää milloin mikäkin ratsastuskurssi..

Muutama viikko sitten aloitin Titan kanssa "ratsastusterapian". Kerta viikkoon olen pukenut Titalle satulan ja suitset, talutellut ensin kentällä hetken - verrytellyt omatkin lihakseni kävelemällä - ja noussut sitten ratsaille. Olen ratsastanut niin kauan, kunnes reidessä alkaa kiristää, ja jatkanut sen jälkeen maastakäsitellen. Viime viikolla tein ennätyksen: melkein kymmenen minuuttia ja ravia myös!

Terapiaksi kutsun tätä siksi, että voisin yhtä hyvin harjoittaa lihasta pikkuhiljaa jumppapallon päällä kotona, mutta teen sen Titan kanssa pääkoppani vuoksi. Kai se on se syy miksi ylipäänsä aloitin ratsastuksen niin kauan sitten ja tauoista huolimatta aina palaan siihen. Saan hevosen selässä istuessani korvaamattoman upean tunnekokemuksen, jota en saa mistään muualta.

Ruskan aikaan Titta pääsi mallin hommiin. Sen omistaja Anne pyysi minua kuvaamaan vähän irtopäästelyä sekä potretteja tyttärensä kanssa. Lopuksi kuvasin muutaman ruudun ratsastuksestakin. Laitan tähän postaukseen muutaman näytille, loput pääsee katsomaan uudelta facebook-sivultani, jonka loin ihan vain valokuvauspuolta varten. Arvostan jokaista tykkäystä suuresti!

Lisää kuvia: https://www.facebook.com/hannapietilainen.photography

Haaste: Harrastusanalyysi

Emilia haastoi minut osallistumaan Blogitallin harrastusanalyysi-haasteeseen. Päätin ottaa hommasta kopin, sillä kirjoittamalla pitkästä aikaa ajatuksia sanoiksi selvennän niitä myös itselleni.

Alkuperäinen haaste: http://toimitus.blogitalli.fi/2014/11/viikon-blogihaaste-harrastusanalyysi.html

Haastan mukaan blogit: Käsi joka kameraa heiluttaa, Kylmäverisesti sinun ja Elämäntapana hevoset.

Mitä harrastan?

Kaikki alkoi ratsastuksesta, mutta enää nykyään en voi sanoa harrastavani sitä - varsinkin tällä hetkellä ratsastan tuskin ollenkaan, vaikka edelleen vuokraan Tittaa ja käyn liikuttamassa sitä kahdesti viikossa. Puhuisin ennemmin hevostaidosta.

Hevostaidossa tyylejä on yhtä paljon kuin on tekijöitä. Puhutaan eettisestä hevosmiestaidosta, luonnollisesta hevostaidosta (LH), ja moni guru on brändännyt oman nimityksensä tietynlaiselle lh-tyylilleen. Erilaisia tyylejä nähneenä ja kokeilleena olen ottanut jokaisesta parhaaksi kokemani jutut, ja luonut oman tapani toimia hevosten kanssa.

Minulle hevostaito on hyvin kokonaisvaltaista hevosen kanssa olemista. Se ei lopu, kun palaan kentältä talliin maastakäsinharjoitukset tehtyäni, vaan on aina läsnä. Silloin se on hevoselle selkeää ja johdonmukaista. Säännöt ovat aina samat, ja parhaimmillaan yhteinen arki on sujuvaa, turvallista sekä mukavaa.

Klaaran kanssa

Hevostaidon kanssa käsi kädessä kulkee yhä kasvava intoni kouluttaa eläimiä. Kotioloissa naksutinkoulutan kissojani huvin vuoksi mm. antamaan tassua ja hyppäämään jakkaralle, mutta myös ihan käytännön asioita, kuten kuljetuslaatikkoon meneminen itsenäisesti ja rauhallinen käytös kynsiä leikatessa. Tällaista hupi & käytäntö -mallia sovellan myös hevosten kanssa.

Tutustuin hevostaitoon lännenratsastuksen kautta. Olin tavallinen tuntiratsastaja, enkkuratsastustaustalla, ja vähän lännenratsastusta kokeiltuani innostuin vaihtamaan ratsastustyyliä. Westernissä maastakäsin työskentely sekä hevostaito näyttelevät suurta osaa hevosen koulutuksessa. Jossain vaiheessa pääsin pyöröaitaukseen juoksuttamaan sekä kokeilemaan helpon tehtävän kouluttamista hevoselle, jolloin oivalsin haluavani tehdä hevosten kanssa muutakin kuin ratsastaa.

Zaladino pyöröaitauksessa

Azucarin "säkittäminen" eli totuttaminen uuteen esineeseen - stetsoniini.
Pitkäjänteisellä siedättämisellä alkuun pelottanut hattu päätyi lopulta varsan päähän.

Miksi harrastan?

Ulkoilu ja hyötyliikunta ovat yksi erittäin hyvä syy harrastaa oikeastaan mitä tahansa hevosurheilulajia. Se pitää mieleni virkeänä ja jaksan paremmin koulussa, kun saan tuulettaa ajatuksiani poissa arjen ympyröistä ja kaupungin vilinästä.

Mikä minut sai rakastumaan hevostaitoon, oli se oivallus oman kehonkielen voimasta: en välttämättä tarvitse riimunnarua johdattaakseni hevosen pisteestä A pisteeseen B. Ja kun luottamus on lujitettu maastakäsin, se säilyy myös ratsailla, jolloin voidaan mahdollisesti luopua esimerkiksi suitsista kokonaan, menettämättä hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja ratsastuksen eri tehtävissä.

Tarkaksi hiottu kehonkielen käyttö sekä maassa että ratsailla on se minun tavoittelemani asia, jota treenaan joka ikinen päivä hevosen kohdatessani. Mikä on hienoa - tai ehkä jonkun mielestä huonoa - on että tässä hommassa ei tule koskaan olemaan valmis. Aina voi parantaa, hienosäätää ja oppia uutta.

Baba ja peruutus ilman varusteita - vain (liioitellut) paino-, pohje- ja ääniavut sekä mielikuvitusohjista vetäminen. :)

Mikä tekee harrastuksesta mielekkään, on sen antama tunnekokemus. Se ihana onnistumisen tunne, kun vain muutaman harjoituskerran jälkeen olen saanut opetettua jonkin käytöksen eläimelle. Rakkaus, yhteenkuuluvuus sekä yhdessä tekemisen riemu, kun omin silmin näen vapaana olevan hevosen hakeutuvan lähelleni rentona ja tyytyväisenä. Se tulee, koska se haluaa tulla. Koska kanssani sen on hyvä olla. En tiedä mitään palkitsevampaa.

Päikkä

Kuinka harrastan?

Kuten mikä tahansa hevosiin liittyvä laji, hevostaidon harjoittaminen on hyvin monipuolista. Varsinkin kesäisin käyn erilaisilla kursseilla, aiheina mm. maastakäsittely, hevosen kanssa kommunikointi sekä operantti kouluttaminen (naksutinkoulutus). Vapaa-ajallani lueskelen netistä aiheeseen liittyviä artikkeleita ja tekstejä sekä kirjoja.

Paras mahdollinen opettaja on tietenkin itse hevonen. Vasta elävän esimerkin elekieltä seuraamalla - ja siihen vastaamalla - pystyn omaksumaan lukemani ja kuulemani opit.

Apple Tree Ranchilla Kati Riesenin kurssilla, aiheena eettinen hevosmiestaito.
Liberty work Dreamyn kanssa, avustajana Qashqai-karitsa.

Tämän hetken suurin innoittajani ja opettajani on Titta. Se opettaa minulle jotakin joka kerta, kun käyn tallilla sitä hoitamassa. Viime aikoina tärkein arjen opetus on ollut oman energiani hallitseminen. Olen sellainen tyyppi, että tohotan hirveällä pöhinällä menemään, enkä oikein osaa pysähtyä rauhoittumaan - silloinkaan kun tunnen että pitäisi. Titta saattaa huomauttaa minulle asiasta ihan vain karsinassa harjatessa. Joskus se ei päästä minua kulkemaan ohitseen toista kylkeä harjaamaan, ellen ensin hengitä syvään pari kertaa. Sitten vasta se kääntää päätään niin, että mahdun siirtymään minne olin menossa.

Titta

Hevostaito on yhteisessä arjessamme mukana niin karsinassa satuloidessa, käytävällä seistessä, tarhasta talliin taluttaessa kuin monessa muussa perushoitotoimenpiteessä. Pidän kiinni sovituista säännöistä, kuten esimerkiksi siitä, että hevosen on käveltävä löysällä narulla joko vierelläni tai taaempana. Ohitusyrityksistä huomautan ensin hyvin pienin avuin, jolloin hevosella on mahdollisuus reagoida herkästi. Jos se ei riitä, huomautan isommin. Yleensä tässä tilanteessa huomautukseni on se, että pysähdyn itse - mikä on Titalle vihje pysähtyä - ja pyydän Tittaa peruuttamaan, kunnes se jälleen seisoo hieman minua taaempana. Sitten matka jatkuu.

Titta on koulutettu myös seisomaan "maahan sidottuna", jolloin voin jättää sen kentälle seisomaan riimunnaru tai ohjat maassa eikä tamma liiku minnekään. Joskus harjaan Titan kentällä tähän tyyliin. Tästäkin säännöstä pidetään kiinni siten, että jos hevonen ottaa yhden tai useamman askeleen, käyn siirtämässä sen rauhallisen päättäväisesti takaisin paikalleen. Joka kerta. Kärsivällistä hommaa siis.

Hyvän käytöksen ylläpitämisen lisäksi teen lähes joka kerta tallilla käydessäni joitakin maastakäsittelyharjoituksia kentällä. Yleensä pyrin tekemään hevosen lihaksia vahvistavia ja jumppaavia harjoituksia, mitä voi tehdä ratsastaenkin: väistöjä, taivutuksia ja peruutuksia.

Miina. Puomikujassa peruuttaminen treenaa yhteistyötä, koordinaatiota ja takapään lihaksia - onnistuu sekä ratsain että maasta.

Oma suosikkini kuitenkin on niin kutsuttu 'liberty work' eli vapaana olevan hevosen kanssa työskentely. Siinä korostuu nimenomaan oman kehon käyttö viestimisessä ja hevonen saa vapauden valita, lähteekö mukaani vai onko mieluummin yksin. Jos käyttäydyn kuin huono johtaja (epävarma, epäselvä, väkivaltainen, pelotteleva, arvaamaton) hevonen todennäköisesti valitsee olla itse oma johtajansa. Minun täytyy ansaita hevosen luottamus osoittamalla sille, että pystyn pitämään huolta paitsi itsestäni, myös hevosesta.

Liberty workissa meidän perusharjoitus on ns. irtojuoksuttaminen, johon minulla ei ole mitään kaavaa. Joka kerta tarkastelen millä tuulella Titta tänään on ja toimin sen mukaan. Joskus se on energisempi ja haluaa juosta enemmän, joskus taas hyvin lyhyt ja rauhallinen sessio voi riittää yhteyden saavuttamiseen. Aloitan aina niin, että annan Titan kävellä hetken ja sitten teen suunnanvaihdoksia, askellajista toiseen siirtymisiä jne. Pysähtymään pyydän vasta, kun näen että Titta alkaa olla kypsä juoksemaan ja haluaa tulla luokseni rauhoittumaan. Toisinaan se tarjoaa näitä pysähdyksiä muutamia kertoja juoksutuksen aikana, jolloin pidämme pienen tauon ja jatkamme sitten, jos koen että tamman olisi lihaskunnon kannalta hyvä liikkua vielä lisää.

Juoksutuksen jälkeen lähden kävelemään, ja toivon että Titta seuraa perässä. Jos ei, jatkamme juoksutusta ja yritämme hetken päästä uudelleen. Kävelen kentällä ristiin rastiin, suoria uria, ympyröitä, tiukkoja käännöksiä, pysähtelen ja peruutan. Kun hevonen on hyvin kuulolla ja kehonkieleni selkeää, tämä kaikki onnistuu hyvin hevoseen koskematta, ilman riimunnarua tms.

Näillä harjoituksilla tähtään nimenomaan suhteemme, ystävyytemme lujittamiseen. Se on minulle tärkeintä, siksi valitsin hevoset enkä esimerkiksi moottoripyöriä.

 Klaaran kanssa libertyä

Loppukevennykseksi vielä lyhyt maininta siitä hevosen kouluttamisesta hupimielessä, eli hevosjalkapallosta. Tittaa ennen olen tätä opettanut Klaara-ponille, molemmille vähän eri tyylillä. Klaaran kanssa vapaana, ruokapalkkaa käyttäen, jolloin koulutus oli nopeaa, motivoivaa, mutta aikaansai myös aggressiivista käytöstä (johtuen pääosin omasta osaamattomuudestani kouluttaa sekä epävarmoista otteista johtajana). Titan kanssa narun päässä, ilman ruokaa (palkintoina pysähdys, pallon luota poistuminen, äänikehut), jolloin hevonen oli selvästi rauhallisempi pallon kanssa touhutessaan, mutta ei erityisesti siitä innostunut.

Hevosjalkapallo on yksi tapa hassutella hevosen kanssa, tuoda vaihtelua yhdessä treenaamiseen ja virkistää molempien mieliä. Yhtä hyvin tämmöiseksi aktiviteetiksi sopii agility tai temppukoulutus - tärkeintä on, että molemmilla on hyvä olla ja hauskaa yhdessä.

Miinan kanssa renkaanvetoharjoituksissa

Klaaran palloiluharjoitukset

Sportti Hurtan avajaiskutsu

Ajattelin tässä ilmoittaa, että olen hengissä ja hyvinvoiva. :) Aktiivinen muilla osin elämää kuin täällä blogissa. Ja toinen juttu, minkä ajattelin ilmoittaa: Olen myös tavattavissa, huomenna.

Ihana, rohkea pikkusiskoni Gabi on perustanut ystävänsä kanssa yrityksen. Entisen Helsingin Koirauimalan tilalle on nyt noussut uusi ja upea Sportti Hurtta, joka tarjoaa koirauintien lisäksi koirahierontaa, agilitykursseja, muita koirankoulutuskursseja ja paljon muuta. Kiinnostuneet vilkaiskaa lisää Sportti Hurtan sivuilta.

Sportti Hurtan avajaiset ovat huomenna lauantaina 15.11.2014 klo 10-15. Olen paikan päällä koko avajaisten ajan, valokuvaamassa tietenkin. Avajaisiin on vapaa pääsy, ja sinne saa ja pitää ottaa oma koiraystävä mukaan! Luvassa on nakinsyöntikisa, arpajaiset, kakkukahvit sekä koirien muotokuvausta à la allekirjoittanut. Tässä postauksessa meidän testikuvausten satoa Ruffesta ja Leevistä, vähän esimerkkiä millaisia potretteja huomenna oikein tehdään.

Eli jos ei ole huomiselle päivälle vielä ohjelmaa tai aikataulussa on sopiva rako, tulkaa ihmeessä kurkkaamaan ja moikkaamaan! Odotan tätä innolla!

Avajaistapahtuma Facebookissa
Sportti Hurtta Facebookissa

Kesäloma

Kesä. Se tuntuu joka vuosi vetävän yhden jos toisenkin bloggaajan irti näppäimistöstä tavallista pidemmäksi aikaa. Sen lisäksi, ettei ole juuri ollut aikaa kirjoittaa, en ole oikein tiennyt, mistä haluaisin kirjoittaa. Aloitetaan nyt niistä kuulumisista.

Tuikelta kotiuduttuani kesäkuun puolivälissä, ei "loma-arkeni" ollut sen ihmeellisempää. Rentouduin mökillä, tapasin usein siskoani koiria uittaen sekä Tittailin normaalisti. Se iänikuinen sisäreisi meni ja revähti uudestaan lattialla venytellessä, niinpä olen edelleen maastakäsitellyt Tittaa ja vältellyt urheilua.

Sekin on ihan jäänyt mainitsematta että Gabihan osti toisen koiran pääsiäisen aikoihin ja pienestä Leevi-herrasta on joku miljoona kuvaa pentuikänsä eri vaiheista. Olen ollut laiska niitä editoimaan näitä paria huhtikuista otosta enempää. Katsotaan jos tässä koulun alkaessa vaikka inspiroituisin. Gabin omasta blogista löytyy tuoreempiakin kuvia.

Ruffe ja 7-viikkoinen Leevi

Heinäkuussa olin Katariina Alongin kurssilla, jolla harjoiteltiin naksutinkoulutusta sekä muita "pehmeitä" tapoja kommunikoida hevosen kanssa. Kurssi oli todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Sen jälkeen maailma näytti erilaiselta, hyvällä että huonolla tavalla.

Heinäkuussa Titan omistaja Anne lomaili ulkomailla pari viikkoa, jolloin minä olin vastuussa tamman liikutuksesta ja hoidosta. Tuolloin Tittaa vaivasivat auki hinkkautuneet korvantaukset, rivi ja niin edelleen, mutta oikealla hoidolla saatiin taas ehjä hevonen. Titta-viikkoinani kävin maastokävelyillä - kerran sain kaverini ja hänen vuokraheppansa naapuritallilta mukaan - juoksutin liinassa sekä irtona, pidin pari ratsastustuntia siskolleni ja varsinkin palloilussa tehtiin isoja harppauksia eteenpäin.

Tätä nykyä Titta kuljettaa palloa hyvinkin itsenäisesti - minun ei tarvitse enää olla ihan vieressä. Lisäksi kokeilimme palloilua ensimmäistä kertaa ratsastajan kanssa. Pyysin Gabia ohjaamaan hevosen kohti palloa, jättäydyin itse taaemmas seuraamaan tilannetta ja jossain vaiheessa Gabi sanoi: "Mä en enää ohjaa enkä pyydä eteenpäin, tää hakeutuu ihan itse pallon perään!" Olin niin tohkeissani, etten tietenkään huomannut videoida tätä virstanpylvästä..

Varjopuolena, Tittaa yhä ahdistaa pallon läheisyys jonkin verran. Sen näkee sen ilmeestä ja kehonkielestä. Siksi mietin toisinaan, ketä varten sitä palloilua tehdään, ja onko Titan ahdistus tarpeellista, tai voisinko jotenkin muuttaa sen asennetta palloa kohtaan. Se jää vielä mietintämyssyyn, tässä kuitenkin videota tuosta kuljettamisesta:

Aika pian Annen kotiuduttua minä puolestani lähdin "reissuun". Tavallaan suhteiden kautta sain kuulla tämän vuoden arabinäyttelyiden järjestyspaikkana toimivan Jatilan tallin tarvitsevan lisää leiriavustajia ratsastusleireilleen. Kerran aikaa oli ja intoa lähteä uuteen seikkailuun, pakkasin kamppeeni ja hyppäsin Mäntsälän junaan. Jatilassa olin avustamassa kaksi leiriä, vuokrausleirin ja yleisleirin, joista jälkimmäinen oli ryhmäkooltaan ennätyssuureksi paisunut: 31 leiriläistä! Nyt voin todellakin sanoa, että olen nähnyt tämän leiribisneksen ääripäät (Tuikella kun leiriläisiä oli se 6 kpl). Jatilassa hevosiakin oli huomattavasti enemmän, jotakin 40-50 yksilön välimaastossa, jolloin itse tilakin oli isompi kaksine kenttineen ja maneeseineen, laitumista puhumattakaan. Tuon jättileirin jälkeen tein tallitöitä yhden viikonlopun verran ja juuri ennen kotiinlähtöä kerkesin näkemään sennuleirin ensimmäisen päivän alkupuoliskon. Mikä ihana rauha: Leiriläisiä oli kaksi! (Kolmas kai saapui myöhemmin..?) Näitä leirielämän mietteitä ja ennen kaikkea kuvia Jatilasta tulee vielä lisää aikanaan.

Barbelinda ja ensimmäisen leirin lopulla syntynyt varsa

Kissanpentu Karvinen

Siinä leirieni välissä oli tietenkin arabinäyttelypäivä. Liityin viime syksynä SAHY:n jäseneksi ja kevätpuolella intouduin lähtemään mukaan näyttelyjärjestelyihin. Perjantai-iltana, kun leiriläiset olivat lähteneet, rakenneltiin telttoja ja systeemejä pihamaille yöhön asti. Itse näyttelyissä pääsin tekemään useampaakin hommaa: Aloitin liikenteenohjauksessa, siirryin siitä kansliaan, jonka ohella myin arpoja ja sopivissa väleissä kuvasinkin vähän. Koitin taas ottaa sekä kuvia että videonpätkiä, joista saisi kivan koosteen, mutta kohtasin ongelmia kameran kanssa. Saa nähdä onko kaikki pätkät niin epätarkkoja, ettei kehtaa käyttää... Kokonaisuudessaan päivä oli pitkä ja raskas, mutta niin sen arvoinen. Kirsikkana kakun päällä tallin oma kasvatti, ihana suloinen Sera-tamma, voitti koko näyttelyn parhaan hevosen tittelin, joka kuulemma menee lähestulkoon aina oriille (ja näissä Suomen näyttelyissä yhdelle tietylle oriille). Aika hieno suoritus tuntihevoselta!

Shayera ox eli Sera sekä kasvattaja-omistaja Liisa Mannermaa

Mohaned Al Shaqab ox

Siinä se loma sitten olikin. Tänään alkoi koulu tuutoroinnilla, uusien opiskelijoiden vastaanottamisella. Lyhyesti kuultiin myös mitä meidän luokalle on syksyn ensimmäisissä jaksoissa luvassa. Innolla odotan ainakin kuvausmatkaa Viron Tarttoon ja siellä kuvatuista kuvista koostettavan näyttelyn järjestämistä. Saapi nähdä millainen tulee mun ihka ensimmäisestä valokuvanäyttelystä!

Jos on jotain toiveita, mistä haluaisitte lukea laajemmin - yllämainituista aihepiireistä tai jostain ihan muusta - heitelkää kommenttia tai sähköpostia. :)