Hovin Ratsutila - viimeinen leiri

Postauksen kuvat minun ja muiden leiriläisten ottamia. 

En anna kuvia muiden käyttöön, kunnioitathan tekijänoikeuslakia. 

Tämän postauksen kirjoittaminen on venynyt jo yli puolen vuoden verran. Käsitin sen johtuvan siitä, että aihe on minulle herkempi, kuin voisi kuvitella. Siis tämähän on leiripostaus, eikö? Ei pelkästään sitä. Tämä on jonkinnäköinen päätös, asioille jotka päättyivät jo puoli vuotta sitten, mutta tähän päivään olen tämän kirjoittamista venyttänyt. Rakkaista asioista on vain niin vaikea päästää irti. 

Sen sijaan että kertoisin tunnin tarkkuudella tämän yhden leirin sisällöstä, voisin ainakin aloittaa paljon kauempaa. Keväällä 2004 varasin parin kaverin innostamana ihka ensimmäisen ratsastusleirini. Kolmistaan oli helppo mennä vieraaseenkin paikkaan, vähän kauemmas kotoa. Päätimme mennä Hoville yhdestä syystä: siellä kasvatettiin arabialaisia. 

Koska arabit on niin kauniita!

Olettamus oli kai, että ne ovat kaikki hullunherkkiä reagoimaan kaikkeen, se perus stereotypia arabista. Hovin silloisista tuntiratsuista löytyi laaja kirjo eriluontoisia hevosia ja niin meille aloittelijoillekin löytyi sopivat. En tainnut pariin ensimmäiseen vuoteen kokeilla ollenkaan Zideriä tai muita vauhdikkaampia yksilöitä, vaan köppäilin menemään niillä enemmän eteenpäin potkittavilla malleilla, Baballa ja Pepellä, kun taas viimeiset kesät menin melkeinpä pelkästään niillä energisemmillä.

Ensimmäisillä leireillä otin aina leirihoitsun, muistaakseni Elizan kahtena ensimmäisenä vuonna. Toisena kesänä se oli jännintä, sillä Elizalla oli varsa, Manzanita. Varsasta huolehtiminen taisi käydä tamman hermoille ja se 15v syntymäpäivänäni tapahtunut laitumelta haku onkin tähän asti ainoa kerta, kun hevonen on minua potkaissut. Meitä oli neuvottu tarttumaan hevosta hännästä, jos se ei meinaa antaa kiinni. Ne olivat siihen koulutettuja, mutta Elizaa en ole koskaan muulloin nähnyt yhtä ärtyneenä. Niinpä tarratessani kääntyvän hevosen häntään nousi se takakinttu ja pum, suoraan etureiteen. Kavionkokoinen mustelma siitä tuli, muttei onneksi vaikuttanut mun liikkumiseen tai ratsastamiseen mitenkään. 

Aloin käydä Hovin leireillä parin kaverini kanssa joka kesä. Yksi vuosi multa taisi jäädä väliin, olin kai siinä täysi-ikäisyyden korvilla vähän kyllästynyt hevosiin noin yleensä. Alkuun mentiin aina yleisleireille, että päästiin hyppäämään, maastoilemaan ja aina vikana päivänä oli ilman satulaa -tunti pelkillä riimuilla, joihin laitettiin ohjat kiinni. Oli aika metka tunne mennä pohkeenväistöä ihan sujuvasti niin vähäisillä vermeillä. 

Niillä yleisleireilläkin oli aina yksi tunti länkkäriä. Tehtiin trail-tehtäviä, ohjattiin yhdellä kädellä, nostettiin laukka sanomalla "Hop!" ja tietenkin barrel racingia. Alettiin odottaa juuri tätä western-tuntia niin paljon, että yhtenä vuonna päätettiin kokeilla ja mentiinkin kokonaan lännenleirille. Paras päätös ikinä. 

Minä ja Zaladino pyöröaitauksessa.

Mitä enemmän itse oppi hevosista, ratsastuksesta, Hovin tavoista ym. sitä enemmän päästiin itse vaikuttamaan leirien sisältöön. Niinpä tämä viimeinen leiri oli ellei paras niin ainakin ikimuistoisin. Teoria-aiheet päätettiin aika pitkälti itse: hevosen koulutus (teoria), nuoren hevosen maastakäsittely/koulutus (käytäntö), maastakäsin trailia nuorten hevosten kanssa (käytäntö) ja pyöröaitauskoulutus (käytäntö). Joka vuosi käytiin toki hyvin samankaltaisia asioita, kertaus on opintojen äiti, mutta nyt päästiin ekaa kertaa itsekin sinne pyöröön kokeilemaan, mikä oli mulle erityisesti helpotus. Yhtenä vuonna tiirasin ulkopuolelta noista rakosista Jaanan työskentelyä ja pyörryin. Migreenikohtaus. Seuraavina vuosina en osallistunut pyörötunnille enää, mutta tänä vuonnapa pääsin taas.

Mitä ratsastukseen tulee, ekana päivänä aloitettiin taas tyhjästä. Länkkärin parissa aloitteleva ryhmä testaili ihan westernin perusteita ja kokeneemmat samoja juttuja vähän haastavammin. Pikkuhiljaa päivä päivältä siirryttiin alalajeihin ja taidettiinkin mennä läpi kaikki Suomessa kilpailtavat lajit. Jotta en pidennä tekstiä entisestään, alalajit ja niiden salaisuudet selviävät täältä. 

Reiningissä mulla oli Sigiriyas eli Sigi, josta opin pitämään vasta vuosi tai kaksi sitten. Alussa se ei ollut edes tuntikäytössä, nuori tamma, ja sit kun tuli tunneille.... no, siitä on aika kauniita pukkikiitovideoita missä ratsastaja saa kyytiä. :) Mutta nyt meillä pelasi yhteen ihan mahtavasti. Tuli vähän Miina mieleen.

reining-tunti Sigillä

Se taisi olla mun nerokas ajatus, että mennään aamutunnilla vauhtilajia, kerrytetään hepoille hyvät kierrokset ja sitten iltapäivällä yritetään epätoivoisesti ratsastaa pleasurea - sitä hidastelurentoilulajia - niillä höyrypäisillä hevosilla, ilman satulaa! Ja kyllä, mun piti haluta sille tunnille kukas muu kuin silmittömästä vauhdinhurmastaan tunnettu Zider. Et ei se ihan niin rentouttava tunti ollut kuin olin ajatellut. Mutta kyydissä pysyin, kun ei se ruunanhupsu mitään tyhmää tee, se vaan tykkää mennä kovaa. Niin me sit mentiin vähän turhan kovaa eikä ihan sijoituttu leikkimielisessä pleasure-luokassa. Mut pitihän tääkin kokeilla!

Zider (kuvissa alla) oli jossain vaiheessa mun lempihevonen yli muiden ja jollain leirillä menin sillä tunneista 7/10. Tällä leirillä menin tän yhden kerran ja totesin että makuni on muuttunut enemmän noihin herkkistammoihin.

Ääniavut avuksi!

Viiieelä kun vähän hidastaisi...

Trailissa mulla oli toistamiseen Sigi alla. Taas meni tosi näppärästi, vaikka portilla tuli jotain sähläystä. Sekin paremmin kuin joku aikasempi vuosi, jolloin en tainnut saada tehtyä porttia ollenkaan. Zider sai jotain hötkykohtauksia ja minä ilman satulaa tumpsahdin mutavelliin. Stoori kokonaisuudessaan tässä postauksessa. 

Sidepass eli väistö suoraan sivulle puomien välissä.

Kaikista tunneista ei ole kuvia eikä sen ihmeempää kirjoitettavaakaan. Jätän nyt luettelematta hevosten nimet ja tuntien aiheet - tiivistetään että westerniä pähkinänkuoressa ja ratsuihini olin välillä yllättävänkin tyytyväinen, vaikka olisin saanut sellaisen hepan, jota en ensisijaisesti itse valitsisi. 

Se ratsastustunti mikä vielä pitää mainita, oli torstai-iltapäivän leikkitunti. Mentiin ilman satulaa ja verkattiin hevoset ohjat kaulalla, täysin istunnalla. pohkeella ja äänellä ohjaillen. Tehtiin kolmikaarista kiemurauraa, käynnissä ja ravissa, ja sen jälkeen pysähdyksiä ja peruutuksia. Ja mulla oli ihan paras hevonen alla. Baba. Se laiskajaakko, jolla en noin muuten tykkää mennä, kuunteli ihan täydellisesti mun apuja ja kyllä, se peruutti ilman hipaustakaan ohjiin! Kuvasta näette että aika liioiteltuja apuja sain käyttää, mutta se tunne kun hevonen otti askeleen taaksepäin... aivan korvaamatonta. Kaikilla hevosilla se ei onnistunut (kuten kuvasta myös näkyy Emmin ihmetys). Seuraavana päivänä menin Zinalla (Emmillä ratsuna kuvassa) ja kokeilin. Ei toiminut, eli ei ollut ratsastajasta kiinni. 

Nojaa taakse, purista reisillä, maiskuta, leiki vetäväsi mielikuvitusohjista ja voilà!

Kiemurauraa ravissa.

Alkuverkan jälkeen päästiin itse leikkeihin. Mentiin pari kertaa peiliä, sitten seuraa johtajaa niin että kaikki pääsi johtamaan kerran. Saatiin taas mun johdolla ajatus mennä naistensatulaan loppukäyntien ajaksi. Vaan mullapa ei tasapaino pelannutkaan. Baba päätti paikallaan seisoskelun sijaan alkaa kiertää pikkuista volttia ja tadaa, luisuin alas jaloilleni. Koska olen innokas leipuri ja huumorinainen, nauroin loppuleirin että "Putosin Babalta!" ja leivoin hedelmätortun koko porukalle. Tippuneenhan kuuluu tuoda kakkua, eikö? ;)

Seuraa johtajaa.

"Nyt mennään naistensatulaan!"

Kun kerran olin jalkautunut, sain vielä tällasenkin loistoidean!

Tällaisen tortun loihdin leiriläisten iloksi.

Siitä varsojen maastakäsittelystä tuossa aiemmin jo mainitsinkin, mutta laitetaan tähän väliin enemmän kuvia siitä. Yhtenä päivänä treenattiin 1-2 -vuotiaiden kanssa ihan perus johtajuusharjoituksia talutellen. Pysähdyksiä, käännöksiä. Katottiin ettei varsa kävele ohi, päälle jne. ja kuuntelee koko ajan. Toisena päivänä tehtiin maastakäsin trailia samoilla periaatteilla. Pääsin aika monen nuorukaisen kanssa kokeilemaan ja kaikille sovitin päähän tota mun stetsonia, säkitysmielessä. Toiset oli pelokkaampia, mutta Zaladinolle, joka luonteeltaan muistutti enemmän suomenhevosta, sai laittaa minkä vaan lätsän päähän mitään kyselemättä.

o. Zaladino 1v

Jääräpäisin arabi mitä olen tavannut!

Se ei väistänyt ihmistä sitten millään, vaikka omalla painollani aloin siihen nojaamaan - naurattamaanhan se pisti.

Päästiin me sopuun kuitenkin. <3

r. Prinzipe 2v

t. Azucar eli Sokeri 1v

"Tämä on naru. Se ei tapa sinua."

Sokerin kanssa mietittiin hetki, uskaltaako tollasta vermettä kokeilla...

Uskaltaa!

Dinon kanssa pääsin vielä pyöröaitaukseen testaamaan sitä johtajuutta. Hyvä kun sen laiskamadon sai ravaamaan, saati sitten ylläpitämään sitä. Kun lopetin ajamisen ja kutsuin varsaa luokse, se asteli suoraan opettajamme Jaanan syliin. "Äiti toi kiusaa mua." :) Mutta kuten näkyy, kyllä se sitten munkin rapsuteltavaksi uskaltautui.

Viimeisen illan ratoksi isäntämme Matti oli järjestänyt meille valokuvaussession suurimmalla laitumella auringon laskiessa. Otettiin vähän eri "laumoista" hevosia ja laskettiin yhteen. Tästä seurasi tietenkin johtajuustaistoa ja muuta laumahierarkiaan liittyvää, mitä oli mahtava seurata. Viereisen laitumen Fire-ori seurasi touhua kiinnostuneena ja osallistui aidan takaa juoksenteluun myös.

Mahtava siitosori

Fire

Pizarro & Prinzipe

Izbiliya ja Pizarro aloittamassa keskustelua johtajuudesta.

Izbiliya komentaa junnuja. Zaladino naksuttelee suutaan alistumisen merkiksi.

Vasemmalta oikealle: Azucar, Zaladino & Miztral.

Sinä iltana tanssittiin vähän lisää rivitanssia. Meillä oli joka ilta jotain western-tyylistä ohjelmaa: rodeohärällä ratsastusta, ruoskan ja lasson käyttöä, rivitanssia... Matilla oli oma koreografia, minkä veti meille yhtenä iltana ja kun minäkin oon lajia joskus vuosia sitten vähän harrastanut, opetin myös muille leiriläisille pari tuntemaani koreografiaa. Osa porukasta teki iltakävelyitä laitumilla hevosia rapsutellen ja vikana iltana taidettiin ihan vaan jutella johonkin kahteen saakka. Haikeathan ne tunnelmat oli.

Aamulla talliin mennessä minua odotti kovin väsyneitä hevosia:

Sigi

Titta

Aamutunnin ja teorian jälkeen olikin enää leirikisat jäljellä. Menin Ziquititalla eli Titalla, jolla menin kokonaan ekan leiripäivän ja tykästyin kovasti. Kisoissa oli kaksi osuutta, lyhyt trail-tyyppinen juttu sekä perinteinen barrel race. Alkuviikosta meillä oli mennyt mukavasti, mutta nyt tuli kiima kuvioihin ja alkuverkka oli sinkoilua. Trail-osuudessa mentiin kolmionmallisessa puomihässäkässä ensin voltti oikealle, sitten vasemmalle, lopuksi suoraan ja peruutettiin takaisin kolmion sisälle. Siinä ei sählätty, kaikki onnistu hyvin mutta Titasta oli tylsää nostaa jalkoja, joten neljä kolahdusta tuli.

Barrelissa otin liikaa varman päälle. Olen vuosien varrella tullut pelokkaammaksi vauhdin suhteen ja meidän aika oli hevosen kykyihin nähden huono. Ei siis ollut yllätys että saatiin kuudes eli viimeinen sija (oman ryhmän sisällä), mut eipä me voittoa hakemaan lähettykään. Leirikisoissa täytyy pitää hauskaa.

Trail-radan suoritus.

Jotain verryttelyä.

Oman suoritukseni jälkeen istuin ratsuni selässä katsomassa jonkun muun barrel-rataa. Hevonen pärjäsi upeasti, innostuin joten aloin hihkua ja taputtaa. Titta veti siitä pultit ja hetken päästä oltiin ulkona portista. Sieltä ei niin vaan päästy takaisin, sillä rytäkässä tamman löysät suitset olivat luiskahtaneet nahkahihna suuhun ja kuolain poskelle, mikä sai tamman entistä yhteistyöhaluttomammaksi. Onneksi Iida tuli mua auttamaan, palattiin kentälle ja ennen toisen ryhmän kisaa tehtiin vähän lisää reikiä suitsiin.

Pientä hienosäätöö.

Hyvä me!

Kun ensimmäisen kerran tulin Hoville, olin täysin ulapalla. Kokematon nuori hevostyttö, joka oli innokas oppimaan. Aloitin siinä "osaan ehkä pysäyttää hevosen" -ryhmässä ja joka vuosi opin lisää. Otin mallia kokeneemmista leiriläisistä, kipusin heidän ratsastusryhmäänsä ja viimeisenä kesänäni Hovilla, se olinkin minä jolta tultiin kysymään neuvoa. Minuun katsottiin, kun piti jotain lännenratsastuksesta tietää ja oikeastaan viimeinen leiri ei opettanut minulle siitä juurikaan uutta, vaan vahvisti vanhaa. Olin kasvanut hevosihmisenä näissä kahdeksassa vuodessa valtavasti, ja rakkauteni arabirotuun, lännenratsastukseen ja Hovin Ratsutilaan vain syventynyt. Nämä leirit olivat parasta mitä mikään ratsutila pystyisi antamaan. Tulen kantamaan tätä kaunista muistoa sydämessäni ikuisesti.

Jos tuntuu että tekstistä puuttui joku juttu minkä olisit halunnut aiheeseen liittyen tietää, kommentoi! :)

PS. Aploodit sille joka tämän saa luettua kokonaan!