Koulussa oli kiireinen viikko, joten pääsin vasta tänään tallille. Heti kun hain Päikän tarhasta tuli sellainen olo, että nyt haluan puuhastella ponin kanssa kaikessa rauhassa. Ei siis ollut alkuperäinen suunnitelma tehdä maastakäsin ollenkaan. Käppäiltiin suoraan kentälle ja tehtiin vähän johtajuusharjoituksia. Päikällä lähti tunteet kuumenemaan ravipätkillä, niin aattelin että kun on hyväkuntoinen, tyhjä kenttä käytössä, päästetään humma hurvittelemaan. Pistin portin kiinni, laskin Päpän irti ja huiskasin vähän riimunnarulla perään. Kameraa ei ollut matkassa, joten video on kökköistä kännykkälaatua. Kuten yleensä, Päikkä on hidas lämpiämään, mutta kun se lämpiää: kyllä lähtee! Alkupuoli videosta on varovaista mietintää ja kokeilua. Jossain vaiheessa päässä naksahtaa... :)
Hurvittelun jälkeen pistin ponin puomille rauhottumaan heinäkasan ääreen siksi aikaa kun laittelin varusteita päälle. Koulusatula ja heijastinliivi oli mun valinta tällä kertaa, sillä lähdin maastoon. Mentiin käynnissä sama lenkki kuin pari viikkoa sitten, tällä kertaa yksin. Olin jotenkin kouluviikon jäljiltä stressaantunut, mikä varmaan lisäsi sitä normaalia maastoilujännitystä. Lapsena lensin maastossa niin ikimuistoisesti hevosjonon pillastuttua, etten koskenut hevosiin viiteen vuoteen. Nykyään ainoa pelko, mikä siitä on jäänyt, on just se että menetän hevosen hallinnan maastossa. Ja siitä huolimatta tykkään ja haluan maastoilla. Porukassa vielä mieluummin, vaikka ne traumat juuri porukkatilanteessa syntyi. Jotenkin koen että jos en ole yksin, hevosta ei pelota yhtä paljon eikä riski pillastumiselle ole yhtä suuri, ja jos sitten lennänkin, niin en jää kivikkoon tajuttomana makaamaan niin ettei kukaan tiedä missä olen.
Onneksi Päikkä on selvä(ja itse)päinen menijä, eikä matkan varrella tullut kuin vähän erimielisyyksiä siitä että mennäänkö sinne paksuun hankeen vai sittenkin kotiin, mennäänkö polkua pitkin vai pusikkoon, kävelläänkö hiihtoladulla vai sen vieressä ja niin edelleen. Sekä tietysti pari pikkusäpsyä. Paras oli ehkä hiekkatien keskelle pystytetyt isot kartiot/tötsät. Ne näki jo kaukaa ja Päikkä on mennyt sata kertaa niiden välistä. Käppäiltiin kaikessa rauhassa siihen ja kun oltiin kosketusetäisyydellä, Päpä hätkähtää tyyliin "Apua tässä on tällaset!!" Pidentää mun ikääni toi poni, aina saa nauraa sen oivalluksille.
Tötsien jälkeen tultiin asfalttitielle. Sitä jännäsin eniten. Entä jos se karmea traktori tulee (ainoa mitä Päikkä kuulemma pelkää) tai entä jos se säikähtääkin jotain autoa. Entä jos ohittavat autot ei hidasta tai joku paukauttaa pihassa auton oven liian lujaa kiinni. Jos jos jos. Kun mitään ei sattunut, me käveltiin Päikän kanssa kaikessa rauhassa tien reunaa kotiin ja kiitettiin kaikkia ohittavia autoja, jotka nätisti hidastivat ja ajoivat kaukaa. Huomasin ekan auton tullessa oman istuntani jännittyvän ja se tuntui heti hevosessakin. Päikkä ei niinkään säikähtänyt, lähinnä ihmetteli miksi minä valmistaudun johonkin. Seuraavan tullessa osasin ohjata ajatukseni rentoon käyntiin ja istunta pysyi normaalina - ja niin pysyi hevonenkin.
Käytiin lopuksi vielä kentällä koittamassa ravit ja laukat. Vähän totuttelin Päikkää taas ajatukseen pidemmästä ohjasta ja ohjasta kaulalla, pohkeella kääntämiseen jne. Peruutukset jätettiin tekemättä (koska ratsastaja ei kyennyt stressiltään keskittymään kunnolla edes voltteihin). Maastakäsin siinä alussa tein peruutuksia ja ne oli tosi hyviä! Taas oli Päikkä herkempi avuille, ei läheskään sellainen junttura kuin alussa. Sitten vaan miettimään mitä sitä seuraavalla kerralla tekisi. Ideoita? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ja kehitysideat otetaan aina ilolla vastaan! :)