Ystävällisiä kujeita

Eilen meillä oli Ystävän kanssa tallilla ollessani hetkittäin enemmän tai vähemmän hauskaa, ja jos ei hauskaa niin vähintäänkin huvittavaa. Yhteinen aikamme alkoi hakemisella tarhasta, jossa Ystävä murjotti litimärkänä yhä tihkuttavasta sateesta. Päästyämme talliin hän pääsi kuivattelemaan karsinaan ja hävisin itse valmistelemaan tulevaa ratsastusta, hakemaan varusteita jne. Pian karsinasta kuului liikehdintää, ja kun palasin satulahuoneesta, Ystävä oli muuttunut vaaleasta kimosta ruskeavoittoiseksi kirjavaksi. Karvahan oli valmiiksi vettä tippuvan märkää, joten turve jumahti siihen hyvin tyytyväisesti enkä yrityksistäni huolimatta saanut Ystävästä enää valkoista. Aikaa ei ollut lähteä pesemään koko hevosta, en tiedä olisiko siinä ollut järkeäkään, niinpä kuivasin ja putsasin parhaani mukaan satulahuovan sekä -vyön kohdat, että päästäisiin ratsastamaan.

Olin harjannut Ystävän niin kuin yleensä harjaan: karsinan ovi selällään auki, riimunnaru sidottuna oviaukon molemmista päistä, toimii siis "aitana". Tällöin maisemien katselusta nauttiva Ystävä näkee paremmin mitä käytävällä tapahtuu ja minulla on turvallinen tunne, ettei se lähde yksin mihinkään vaeltelemaan. No, kun tuli "satuloimisen" aika (en laittanut satulaa, mutta vähän pehmikettä ja suojaa Ystävän selkään, lähinnä ratsastushousujeni valkaistumista estääkseni) minä päätinkin, että kyllä se tässä minun kanssani tämän hetken pysyy, ja jätin narun laittamatta. Ystävää myös vähän turhauttaa kaikki ylimääräinen puuhastelu, kuten harjaaminen ja satulointi, niinpä se usein kävelee ympyrää tehdäkseen mielipiteensä selväksi. Laskettuani huovan sen selkään Ystävä lähti liikkeelle, käveli täyden kierroksen karsinassaan ja oviaukon kohdalla jatkoi sulavasti matkaa käytävälle. "Ystävä, ei, takaisin!" taisin huutaa ja tarrasin jopa häntään kiinni, mutta turhaan. Ehdin jotenkin singahtaa hevosen eteen käytävälle, jolloin se onneksi pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua vähän nolona. Otettiin tilanne liberty-treenin kannalta ja peruutimme yhdessä elekieltä käyttäen takaisin karsinaan. Sitten naru eteen, ja alusta.

Kentälle päästyämme sade oli onneksi hellittänyt hieman, vaikkei lakannut kokonaan. Päävermeiksi olin pukenut Ystävälle tällä kertaa naruriimun. Olen sen kanssa pari kertaa sillä mennytkin, ja sopi hyvin tämmöiseen rauhalliseen köpöttelyhetkeen. Sidoin maastakäsittelyköyden ohjaksi, jota käytin kaulaohjana mm. rollbackeissa ja sidepassissa mitä teimme käynnissä. (Lyhyt western-suomi -käännös: Rollback vastaa takaosakäännöstä, joskin tulisi tehdä kaikki jalat suoralla viivalla, mahd. pienessä tilassa siis, ja sidepass on pohkeenväistö suoraan sivulle.) Kun varusteita oli alkuunsakin vähennetty ja kevennetty, sain taas inspiraation luopua niistäkin mitä oli. Laskin ohjat kaulalle ja lähdin pyytämään Ystävältä asioita vain istuntaa, jalkoja ja välillä myös ääntä käyttäen. Rollbackeja Ystävä tuppaa usein tarjoamaankin, joten ne onnistuivat aika kivasti, ei tietenkään ihan niin tiukasti kuin ohjaa käyttäen. Sidepass jätettiin tässä kohtaa pois ja vaihdettiin peruutukseen.

Peruuttaminen ilman varusteita on ollut tähän asti yksi mun hienoimmista hetkistä henkilökohtaisessa heppahistoriassani. Silloin reilu vuosi sitten ratsuna oli toinen herkkä arabi, ja eilen päätin kokeilla sitä Ystävän kanssa. Välissä oli suhteellisen paksu huopapehmustesysteemi, mutta eipä se tuntunut haittaavan. Alkuun Ystävä ei ollut varma mitä haluan, ja tarjoili rollbackia ja eteenpäin kävelyä, vähän jopa väistöä. Pysäytin ohjasta aina kun se lähti eteenpäin ja annoin avut uudestaan, samaan tyyliin kuin ylempänä linkatulla videolla. Ja Ystävä peruutti! Ensin riemuitsin ja lopetin jo yhden askeleen jälkeen, sitten aloin vaatia enemmän ja saatiin oikein hienoja peruutuksia aikaiseksi. On se vaan mahtava hevonen.

Käyntijuttujen lisäksi otin myös ravia ja laukkaa ohjiin koskematta. Tällä kertaa jarru oli paremmin toiminnassa ja itselläkin varmempi olo körötellä menemään ravissa, vaikka satula ympäriltä puuttuikin. Luulen että melkein juuri siksi mulla olikin niin varma olo. Osasin istua ja rentoutua paremmin, kun jalustimet ja muut luksukset oli otettu pois, ja täytyi oikeasti osata käyttää istuntaansa. Laukassa vasta ensimmäisen kerran tuli se tunne, että apua mä putoan helpommin, en voi tukeutua mihinkään varusteeseen! Niinpä tukeuduin hevoseen. Ohjat edelleen kaulalla, otin Ystävän harjasta kiinni ja pyysin jaloilla yhdessä äänen kanssa laukkaa. Se oli aika reipasta, mutta hallittua ja ohjaus toimi jopa paremmin kuin ravissa. Tehtiin jokunen ympyräkin ihan sujuvasti. Laukan jälkeen jäi kauheasti energiaa ja ravi oli vähän hektistä. Ystävä olisi selvästi halunnut painella pidempään, mutta tällä kertaa ei ollut aikaa siihen. Ravin rauhoituttua käveltiin loppukäynnit, ja palattiin talliin nauttimaan "rankasta duunista" ansaitut leipäpalat.