"Nyt heti" vai "Sitten kun sinulle sopii"?

GR Jafaar ja minä näyttelykurssilla

Luettuani omia tekstejäni kesän varrelta, minulla heräsi ajatus ja kiinnostus kirjoittaa tästä aiheesta oma postauksensa. Olen nimittäin käynyt kesän aikana kahdella eri kurssilla, joissa tavoitteet oli erilaiset ja metodit päästä niihin tavoitteisiin sitäkin erilaisemmat. Molemmissa koin olevan hyviä pointteja hevostenkäsittelyyn liittyen ja sanon heti alkuun, että en koe olevani 100% samaa mieltä kummankaan kanssa. Oikeastaan olen vielä mietintävaiheessa - on siis sopiva hetki kirjoittaa asioita ylös.

Kesäkuun lopulla oli Minttu Pihlin vetämä näyttelyarabien esittämiseen valmentava kurssi. Tavoite oli siis saada hevoset koulutettua esiintymään ns. räjähdyspisteessä, mahdollisimman säpäköinä, mutta kuitenkin hallinnassa pysyvinä. Tämä pelkästään herätti paljon keskustelua kommenttiboksissa, sen lisäksi myös ne metodit. 

Kurssilla painotettiin reaktionopeutta ja rankaisemista. Kun hevonen oli selvästi oppinut ääni- ja elekomennot esim. pysähtymiselle ja liikkeelle lähdölle, siltä alettiin odottaa täydellistä suoritusta. Jos hevonen oli pysäytetty, esittäjä lähti liikkumaan, mutta ei pyytänyt äänellä hevosta liikkumaan, ja hevonen silti liikkui, tästä seurasi välitön läpsäytys raipalla iholle. Ja tässä haluan toistamiseen korostaa, että näyttelyraippa on erittäin pehmeä ja taipuisa ratsastuksessa käytettäviin verrattuna ja se minkä hevonen tuntee, on raipan päässä olevien muoviläpysköjen lätsähdys iholla. Ei siis voida puhua eläinrääkkäyksestä tai hakkaamisesta, pointtina on huomauttaa välittömästi virheestä ja herkälle arabille tällainen huomautus on varsin riittävä. Tähän voisi vielä lisätä, että kuulemma Mintun hevoset tulevat häntä laitumen portille höristen vastaan. Eivät kai ne tulisi, jos pelkäisivät Minttua, vai?

Minttu ja Galla kurssipäivänä. Galla oli itsepäisemmästä päästä ja vaikka tämäkin kuva on vähän hurjan näköinen, ei Galla eikä muutkaan kurssin hevoset näyttäneet päivän päätteeksi Minttua tai ketään muutakaan pelkäävän tai muutoin koulutusmetodeista kärsineen.

Olen tätä samaa ehdottomuutta nähnyt ja kuullut muissakin piireissä, mm. western-kouluttajien suusta. Jokunen vuosi sitten vuokrasin erästä reining-koulutettua arabia, jota omistaja halusi käsiteltävän juuri tällä tavalla. Jos se astui yhdellä kaviolla käytävälle karsinastaan, tultiin suurella energialla hevosta päin ja ajettiin se kauemmas. Jos se ei pysähtynyt sillä sekunnin murto-osalla kun sanottiin "whoa", pysäytettiin kovemmilla avuilla ja peruutettiin, sitten yritettiin uudestaan ja uudestaan. 

Minun mielestäni se tuntui aluksi julmalta käskyttää heti niin suuresti. Pikkuhiljaa totuin toimimaan niin ja opin pitämään siitä, että hevonen tosiaan totteli hyvin pienistä pyynnöistä - koska se pelkäsi rangaistusta. Toki tässäkin metodissa käytetään palkintoa, mutta luulen, että suurempi vaikutus on sillä rangaistuksella. Eli haluanko hevosesta täydellisesti minua tottelevan eläimen, joka pelonsekaisesti kunnioittaa minua vai onko se tottelevaisuus saavutettavissa jotain muuta kautta? Myöskään tuo kyseinen hevonen ei silminnähden pelännyt minua tai omistajaansa, tuli aina hörökorvaisena vastaan ja kerjäsi rapsutuksia, vaikka oltiin sille noin tiukkoja. Mutta niin kai hevoset on toisilleen, mitä nyt näitä villihevoslaumavertauksia olen kuullut.

Minä ja Dreamy Katin kurssilla

Toiseen "ääripäähän" tutustuin Kati Riesenin pitämällä eettisen hevosmiestaidon kurssilla. Kurssi oli minulle ja kavereilleni räätälöity, ilman sen suurempaa tarkoitusta kuin opettaa meille lisää hevosten maastakäsittelystä, varsinkin liberty workista. 

Vaikka ihminen päätti mitä tehdään, hevonen sai valita, koska sen tekee. Siltä "kysyttiin" aina elekielellä, saanko laittaa sinulle riimun päähän, haluatko tulla mukaani ja niin edelleen. Jos hevonen vastasi esimerkiksi "ei nyt" kääntämällä päänsä pois riimun luota, siltä kysyttiin uudestaan. Ja yleensä sillä toisella kerralla hevonen suostui ottamaan vermeet päähänsä. 

Täysin kukkahattumeiningiksi ei menty, sillä hevosille asetettiin ihan ne perusrajat, että ihmistä väistetään jne. Liberty workissa varsinkin minä itse jäin välillä tyhjin käsin, vaikka pyysin ja pyysin, mutta hevonen ei tullut luokse. Oivalsin pian, että se ei johtunut mistään itsepäisyydestä, etteikö se olisi halunnut tulla. Se johtui siitä, että esitin pyyntöni epäselvästi eikä hevonen ymmärtänyt sitä. Jos tässä kohtaa olisin mennyt huiskimaan raipalla, mitä se olisi auttanut, ja mikä tärkeintä: mitä se olisi tehnyt minun ja hevosen väliselle suhteelle? Et ymmärtänyt, joten saat rangaistuksen, oleppa hyvä. 

Tietenkään ei voida suoraan verrata keskenään näyttelykoulutusta ja liberty workia, mutta periaatteessa samat jututhan niissä molemmissa pätee. Elekieli ja ääniavut ovat kutakuinkin samat. Libertyssa elekielen täytyy vain olla tarkempaa, kun ei ole sitä narua mistä kiskaista tarvittaessa. Minäkin jouduin ihan miettimään ja kokeilemaan, kun en voinut vain vetää riimunnarusta, vaan koetin hengittää syvempään, peruuttaa, katsoa maahan, kyykistyä, liikkua sivusuunnassa, jutella hevoselle, ojentaa kättä... Mutta mikään näistä ei kertonut hevoselle, että todella halusin olla sen kanssa. Niinpä tein kompromissin ja kävelin vastaan. Jos hevonen ei olisi halunnut sitä, se olisi lähtenyt pois. Tavoite, yhteinen hetki, oli saavutettu. Onko sillä niin väliä, millä keinolla, jos lopputulos on tyytyväinen kaksikko?

Tyytyväiset

Katin hevosen kanssa kesti välillä tosi kauan, ennen kuin hevonen tiesi sopivan hetken koittaneen. Se vaati kärsivällisyyttä, mutta se hetki, kun hevonen lopulta käveli luokse, oli todella palkitseva. Tuntui paljon paremmalta tietää, että tässä se haluaa nyt olla, kuin se epävarmuus narujen kanssa työskennellessä. Että olisikohan se tullut, jos en olisi paineella pakottanut. 

Mutta toimiiko tällainen odottelumeininki käytännössä? Onko nykymaailman hevosharrastajalla aikaa seisoskella kymmenen minuuttia laitumen portilla odottamassa, koska hevonen päättää tulla töihin? Valitettavasti ei, useimmilla ainakaan. Ja vaikka hetkellisesti olisikin aikaa, on sitä useimmiten niin vähän, että meistä on tullut kärsimättömiä, emmekä jaksa "turhaan" odotella. Joten vaikka ideana tämä versio asioista kuulostaa (minun mielestäni) miellyttävältä, se ei aina toimi. Kun on kiireinen aikataulu, mutta hevonen pitäisi silti ehtiä liikuttaa, ja muissa vastaavissa tilanteissa. 

Klaaran kanssa olen viimeisimpinä maastakäsittelykertoina huomannut seuraavaa: useimmiten rangaistus saa sen suuttumaan, mikä Klaaran kohdalla tarkoittaa lähes poikkeuksetta perä edellä päälle tulemista. Jos lopetankin vaatimisen, muutan tehtävää ja autan ponia siitä suoriutumisessa, Klaaran olemus muuttuu tyytyväisemmäksi. Se on niin ihmisrakas eläin, että suuttuu siitäkin, jos ajan sitä pois, ihan normaalissa irtojuoksutustilanteessa. Se varmaan kulkisi mun olkapäällä tai sylissä joka paikkaan, jos vaan mahtuisi. Niinpä olen nyt jättänyt vähemmälle sitä ajamista ja tehnyt enemmän "mennään yhdessä tuonne ja tuupitaan yhdessä tätä palloa" -tyyppisiä juttuja. Kentän ulkopuolella tosin huomautan ketjusta nykäisemällä nopeasti, jos Klaara yrittää taluttaessa luvatta syöpötellä puskista, eikä se tällaisesta suutu. Jotenkin meillä on taas mennyt sukset ristiin tuossa irtotyöskentelyssä eikä mulla itsellä tunnu riittävän resurssit keksiä miten se ongelma korjataan. Tämä meni kyllä vähän ohi aiheen, mutta menköön.

Klaaran kanssa (c) Ann-Marie H.

Lopputulema on siis jotakin sen tyyppistä, että tapoja on monia, joista mikään ei ole oikea tai väärä. Pitää valita se itselle sopivin, ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, miettiä, kokeilla ja soveltaa. Joka päivä hevosen kanssa tärkein tavoite tulisi olla parhaan mahdollisen suhteen kehittäminen ja ylläpitäminen - niillä keinoilla mitkä juuri sinulle ja sinun hevosellesi sopivat. 

Mikä tapa on sinulle / hevosellesi sopivin?

+ muuta keskustelua aiheesta ja sen vierestä kommentteihin!