Maastoilijan muistelmat

Maastoilijat syyskuun ruskassa 2015

Tuntuu siltä, että olisi hyvä pitkästä aikaa kirjoittaa jotakin Titasta. Olen viime aikoina joutunut itsekin vähän pohtimaan, mitkä ovat tavoitteeni ko. hevosen kanssa. Miksi teen sitä mitä teen? Mikä on ajatukseni, aikomukseni, suunnitelmani, kun nousen satulaan tai asetun ajo-ohjat kädessäni hevosen taakse?

Varsinkin ratsastuksen suhteen olen vasta tänä syksynä joutunut pitkästä aikaa miettimään asiaa tarkemmin. Keväällä ratsastaminen oli reisilihasvammani takia vielä hyvin lyhytkestoista ja vanhan uudelleen opettelua pikkuhiljaa. Kesästä vietin suurimman osan Tuikella, siellä huomasin pystyväni jälleen ratsastamaan normaalisti ja kesän päätyttyä jatkuikin Tittailut entiseen tapaan.

 Tähän postaukseen keräilin koristeeksi tässä vuosien varrella Tittaillessa näpättyjä kännykkäkuvia maastoretkiltämme ja tekstissäkin paneudun pelkästään maastoiluun. Muusta ratsastuksesta ja harrastelusta Titan kanssa tullee myöhemmin omia postauksiaan.

Syksy 2015

Jo alkukesästä aloin käydä paljon maastossa. Ihan jo siksi, että sain usein seuraa, ja ehkä myös siksi, etten oikein tiennyt mitä olisin kentälläkään tehnyt. Titta itse vaikutti usein tyytyväisemmältä metsäpoluilla kuin aitojen sisäpuolella, mikä sekin osaltaan vaikutti päätöksiini.

Ennen kuin ratsastukseni alkoi taas sujua, maastoilin pääsääntöisesti maastakäsin. Tuikelta palattuani aloin kuluttaa satulaa ahkerammin, saatuani sieltä myös uutta oppia ja itsevarmuutta, ja ennen kaikkea tunteen, että osaan ratsastaa "hyvin", hevoselle miellyttävällä tavalla.

Monet kerrat siskoni Gabi koirineen oli meidän matkassamme tutuilla maastoreiteillä. Syksymmällä päästiin muutaman kerran tutustumaan uusiin polkuihin toisen ratsukon vanavedessä ja sehän vain lisäsi maastoiluintoa, kun oli enemmän kivoja reittejä mistä valita.

Syksy 2015

Maastossa ajatukseni ratsastuksesta on yksinkertainen: mennään haluamaani suuntaan, mutta Titta saa itse päättää ja katsoa, mistä reunasta polkua on kuivempaa / vähemmän liukasta / mukavampi kulkea. Puutun peliin, jos valinta vaikuttaa huonolta esim. polvieni ehjänä säilymisen kannalta.. Mennään haluaamani askellajia, mutta Titta saa päättää tahdin. Rouvalle tyypillinen reipas käynti tekee vain hyvää, ja samoiten laukassa olen kuullut, että hevosen on ihan hyvä päästä silloin tällöin venyttämään liikeradat äärimmilleen, mikä onnistuu parhaiten kovassa vauhdissa. Olen huomannut, että Titta on myös monesti tyytyväisempi, jos erityisesti maastossa ei liikaa rupea selässä himmailemaan, vaan nauttii kyydistä ja sitten kehuu ääneen, kun vauhti vaikkapa ylämäkeen pikkasen hidastuu. Sen jälkeen hän malttaa taas kävellä, kun on saanut juosta sydämensä kyllyydestä.

Syksy 2015

Maastoilu on tehnyt meille molemmille hyvää ja näin jälkeenpäin pohdiskellen, kasvattanut myös keskinäistä luottamustamme. Jossain vaiheessa en oikein tykännyt maastoilla etenkään yksin, sillä Titta rupesi kovasti tarjoamaan ravia kerta toisensa jälkeen ja ratsastuksesta tuli hyvin rauhatonta.

Tulinpa tässä melko hiljattain yhdellä maastoilukerralla varmuuden vuoksi itse alas ja erinomaisella ajoituksella: kävelemältämme hiekkatieltä näki suoraan harjoitusradalle, jossa muuan ravuri paahtoi miljoonaa kärryt perässä. Titta oli aivan varma, että kaveri juoksee kauhuissaan hengenvaaraa pakoon, ja yritti samaa itsekin. Kun mihinkään ei päässyt, hän tyytyi korskumaan mielenosoituksellisesti sekä esittämään ravia, josta olisi näyttelyssä irronnut hyvät pisteet. Tällä kertaa ainoa katselija ja samalla "näyttelyhevosen" esittäjä, ei ollut hirmuisen tyytyväinen yllätysshowhun...

Tilannekuva nimeltä Kammottava ravuri kaukaisuudessa

Tämmöisistäkin tapauksista olen oppinut entistä paremmin lukemaan Tittaa ja ennakoimaan tilanteita, mikä vahvistaa minun luottamustani Tittaa kohtaan. Jos en olisi tuolloin laskeutunut taluttamaan juuri ennen sitä suoraa, josta näimme ravurin, en tiedä olisinko hallinnut pelästyneen hevosen selästä yhtä hyvin tai saanut sen hanskaan yhtä nopeasti. Ja kun ennakoin, pystyn olemaan Titalle luotettava ihminen ja selviän kevyemmillä avuilla. Minun kanssani ei satu ikäviä, aina pääsee rentona ja turvallisesti kotiin.

Naapurin ravirata on myös meidän käytössämme tiettyinä ajankohtina, ja sielläkin olen aina muutamia kertoja vuodessa ehtinyt pyörähtää Titan kanssa. Raviradasta minulla on vanhoja pelkoja ikävistä kokemuksista, mikä tuo aina oman jännyytensä peliin sinne mennessä. Viimeisimmillä kerroilla olen tosin osannut rauhoittaa itseni sekä lukea hevosta ja ennakoida hyvin, niinpä reissut ovat sujuneet rauhallisesti ja mukavasti, molemmille.

Pyysin Kimmoa kuvaamaan kännykällä, kun ravaamme Titan kanssa radalla. Olemme kuvassa, usko pois!

Joillain maastoreissuilla, varsinkin maastakäsin ollessa, olen innostunut kuvaamaan puhelimellani enemmänkin. Ennätykseni on vähän yli 70 kuvaa alle tunnin lenkillä. :) Hups... Silloin oli oikein lumista ja aurinko laskemassa. Ihanan näköistä joka paikassa! Tähän loppuun pläjäytän muille lunta kaipaaville niitä kuvatuksia ja muita kivoja maastoiluruutuja:

Talvi 2014-2015

Kesä 2014

Kesä 2015

PS. Koska kuulen liian usein lauseen: "Mäki haluan tollasen kameran, jos sillä saa noin hienoja kuvia!", haluan tarkentaa, että useimmiten kuvan hienous on peräisin kuvankäsittelyohjelmasta, eikä kuva suinkaan näytä lähellekään tuollaiselta suoraan kamerasta. Eikä se ole huono juttu. Kuvia on käsitelty aina filmiajoista lähtien ja se on osa valokuvaamisen taiteellista prosessia. Joten, suosittelen ostamaan mieluummin Adobe Lightroomin kuin Samsung Galaxy S 3 Minin. ;) 

Maastoiletko paljon? Miksi maastoilet? :)