Topiin tutustumista

Hoitajan pestini Topin kanssa on lähtenyt käyntiin mukavasti. Välillä huvittaa, miten paljon yhtäläisyyksiä tässä hommassa todella on Klaara-aikakauteeni verrattuna. Topi nimittäin asuu myöskin itsehoitotallilla, jolloin tehtäviini kuuluu hevosen kanssa puuhailun lisäksi ihan perus tallitöitä kakan lappaamisesta heinien pussittamiseen ja veden kantamiseen.

Minussa asuu sellainen suorittaja-puuhanainen, että olen niin elementissäni (toisinaan ylikierroksilla... :) noissa hommissa. Välillä joudun ihan itseäni muistuttamaan, että syö nyt jotain, pidä tauko. Ei ne kikkareet sillä välin mihinkään karkaa, etkä myöskään saa Paulalta selkääsi, jos et pussita sitä heinää kerralla koko viikoksi.

Jokin opittu toimintamalli minussa elää vahvana. Aina haluaisi tehdä pikkasen (=huomattavasti) enemmän kuin odotetaan, että minusta varmasti tykätään ja halutaan pitää tässä tapauksessa hevosen hoitajana. Se on tässä viimeisen ehkäpä vuoden tai useamman aikana ylikorostunut ja sillä minä olen itseni polttanut loppuun. Kun mikään ei riitä - minulle itselleni.

Ei mun tästä edes pitänyt kirjoittaa, mutta se nousi sen verran ajankohtaisena pintaan, että tuntuu tärkeältä purkaa tekstiksi.

Siitä toimintatavasta mä pikkuhiljaa opettelen pois. Muunmuassa tekemällä noita tallitöitä. Tiedostamalla haitalliset ajatukseni ja miten niiden pohjalta toimin, ottamalla niitä taukoja ja joinain päivinä tekemällä ihan vain ne välttämättömimmät tallityöt.

On kaunis ajatus kiillottaa koko talli lattiasta kattoon, että muilla ihmisillä olisi hyvä mieli, mutta en voi tehdä sitä oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini kustannuksella. Myös minun itseni pitää uskoa, että ilman näitä ylimääräisiä ponnisteluja minä riitän. Hevosen hoitajana, ystävänä, ihmisenä.

Mun piti siis kirjoittaa ikäänkuin sivulauseena, että tykkään kun olen päässyt taas tallitöihin. No nyt on sekin sanottu. :) Mennäänpä eteenpäin.

Topin kanssa puuhastelu on tässä alkuvaiheessa ollut hyvin pitkälti asioiden kokeilemista. Tutustumme toisiimme, opimme miten toinen reagoi missäkin tilanteessa. Miten pieni paine riittää, mitä tunteita mikäkin yhteinen tekeminen herättää. 

Lokakuun lopussa ensimmäisenä itsenäisenä Topipäivänäni rakentelin kentälle kaarevat ravipuomit sekä kavaletin. Niitä jumppailtiin kapsoni päässä maastakäsin erikseen ja peräkkäin, käynnissä ja ravissa, molempiin suuntiin. Kokeilin mennä itse edellä, ohjata läheltä vierestä sekä lopulta lähetin Topin suuremmalle ympyrälle liinan päästä, ja nuoriherra kipsutteli "esteiden" yli itsenäisesti, ravissakin. Kaiken kaikkiaan mukava treenihetki.

Tämmöisiä mentiin

Nyt olen ollut kohta neljä viikkoa reissussa / kipeänä / kiireinen, niin etten ole päässyt käymään Topittelemassa. Tuon kavalettitreenin jälkeen kerkesin yhtenä lauantaina käymään ja silloin päätin tutustella poikaan irtona. Kannoin kentän keskelle jakkaran, jonka päälle ja viereen ladoin harjoja, kaviokoukun, raipan, liinan sekä maastakäsittelyköyden.

Välikommentti: Siksi kaksi eri pitkää köyttä, että voin halutessani joko juoksuttaa liina kiinni kapsonissa tai hyödyntää paksua köyttä liberty workissa. Liina on ilmaan heittämiseen ym. pyörittelyyn liian kevyt, ja köydessä taas on liian suuri ja raskas kiinnitysklipsu, jotta sitä raaskisi laittaa pikkuruunan turvan päälle kiinni.

Toin Topin kentälle, päästin irti ja menin itse "toimintapisteelleni" tavaroiden luo. En muista tuliko Topikin suoriltaan ihmettelemään valikoimaani vai harppoiko toiseen päähän kenttää nyhtämään evästä aidan alta. Joka tapauksessa Topi päätyi jossain vaiheessa kiinnostumaan enemmän syömisestä kuin minun jutuistani. Taisin käydä kertaalleen siirtämässä hänet keskemmälle kenttää ja aloin harjoitella luoksetuloja. Paulan kanssa oli aiemmin puhetta, että hänestä se olisi hyödyllinen ja kiva juttu opettaa, ja ilmeisesti olivat sitä jonkun verran ennestään harjoitelleetkin.

Taskussani paloiteltuja porkkanoita, seisoin paikallani ja odotin. Topin kiinnostus heräsi, se lähti kävelemään kohti. Vihelsin. Annoin maistiaisen porkkanaa, kun hevonen oli pysähtynyt luokseni, sitten lähdin kävelemään ja taas pysähdyin, Odotin. Vihelsin. Palkkasin.

Tarkoituksena on opettaa vihellyksestä Topille kutsu tulla luokse, ja tämmöisen keinon minä jostain muistan kuulleeni / lukeneeni. Tarpeeksi monen toiston jälkeen voisi alkaa viheltämään jo ennen kuin hevonen itse on tehnyt päätöstä tulla luokse. Tätä voisi hyvin harjoitella vaikka joka kerta tallilla käydessä muutaman toiston.

Luoksetulojen jälkeen pysähdyimme Topin kanssa toimintapisteelle ja ajattelin harjata sen irtona. Häntäpä ei huvittanut tulla harjatuksi juuri tänään, sen verran monta kertaa lähti livohkaan samantien. Kokeilin treenata myös ns. maahan sidottuna harjaamista (hevonen on kiinni, mutta naru roikkuu maassa), mutta oli selvästi nuorukaiselta liikaa vaadittu - ainakin sinä päivänä siinä tilanteessa, enhän tiedä osaako Topi tämän oikeasti ennestään. Lopulta harjoittelimme ihan vain maahan sidottuna seisomista niin, että minä poistun hevosen luota. Siinä hommassa pääsin palkitsemaan porkkanoilla useampia kertoja, kun ruunalla riitti hermot seistä ja odottaa kiltisti.

Näiden juttujen lisäksi testailin myös, miten Topi reagoi Piet Nibbelinkiltä opittuihin tapoihin heitellä narua ilmaan ja omalla energialla kutsua hevosta leikkisästi juoksentelemaan kanssani. Jostain syystä Topia ei jaksanut juoksentelu kiinnostaa sitten yhtään, mikä oli minusta aika hassua. Nimittäin hetkeä aiemmin olin putsaamassa tarhaa ja koitin houkutella yli-innokasta apuriani kauemmas kottikärryistä juoksaisemalla itse pari askelta. Hänhän hurjistui niin, että minun piti ihan vakuutella Topille, ettei me tässä nyt olla kaksi oria ottamassa mittaa toisistamme vaan ihan leikkimielisestä pyrähdyksestä oli kyse. Selvästikään hänen tarhassaan ei voi "ulkopuoliset" ruveta riehumaan. Käytöstavat, Hanna. käytöstavat!

Ei hätää, siisteyskoordinaattori on paikalla!

Tulevana lauantaina pääsen vihdoin taas käymään Topin tallilla eikä tässä toistaiseksi ole syntynyt vielä mitään kuningasajatusta siitä, mitä sitä rupeaisi silloin touhuamaan. Todennäköisesti jatkan noita luoksetuloja ja muutenkin irtona työskentelyä, sillä koen sen hyväksi tavaksi tutustua hevoseen. Se saa vapaasti reagoida minun liikkeisiini ja tunteisiini, mitä on tietysti tärkeää harjoitella myös narun päästä. Ehkä me ollaan joku tovi kentällä vapaasti ja käydään sitten vaikka metsässä kävelyllä.

Koen että ihan tavallista narussa taluttamista meidän kannattaa treenata, sillä eihän tässä vaiheessa meidän välillä tietenkään ole mitään kovin syvää luottamusta ja Tittaan verraten Topi on vähän häilyvä ja arvaamaton tyyppi, mitä tulee narunpäässä käyttäytymiseen. Se saattaa säpsähdellä omiaan eikä välttämättä tule katsoneeksi, olenko minä alla vai en. Onneksi hän on simpsakka siro arabi, enkä minä säikähdä kovin pahasti, vaikka hän tulisikin loikanneeksi kahdella jalalla tarhasta ulos, niin kuin eräänä tuulisena syysiltana... :) Siispä lähtisin sitä luottamusta välillemme rakentamaan sillä, että osaisin vähän hänen jekkujaan ennakoida ja hän oppisi, että kanssani voi ihan rauhallisesti kävellä eikä silti päädy minkään petoeläimen ateriaksi.

Epäilyttävän pressun päällä majaili epäilyttävä kivi, jota piti maistaa - varmuuden vuoksi.

 Loppukevennykseksi mainittakoon vielä Topille itsestään muodostunut hassutteleva lempinimi Mupelo. Hänessä on vähän sellaista nuoren orin vikaa, että kaikki pitää itse kokeilla huulilla mupeltamalla ja hampailla tarttumalla. Mielellään myös vemputellaan ilmassa eestaas, jotta saa hyvän tuntuman siihen, millainen tämä riimunnaru / ohja / takinhelma / mikä tahansa esine pohjimmaiselta olemukseltaan mahtaakaan olla. :)

"Kato! Löysin näin hienon köyden!"

"Tätä voi näinkin hurjasti heiluttaa!"