Näädät studiossa

Valokuvauksessa yksi minua eniten kiehtovista aiheista on ihmisen ja eläimen välinen suhde. Itseasiassa se aihe minua kiehtoo noin muutenkin: ihan omassa tavallisessa arjessa tulee usein näitä juttuja mietittyä, lueskeltua ja keskusteltua. Eläinrakkaalle ihmiselle tuskin on sen arvokkaampaa valokuvaa olemassa, kuin kuva itsestä oman rakkaan lemmikkinsä kanssa, onnellisina yhdessä. Ja mistä kuvaajana näissä kuvissa erityisesti pidän on se, että sitä tilannetta ei voi esittää. Ihminen voi poseerata ja hymyillä väkisin vaikka kuinka suututtaisi, mutta eläin ei. Jos eläin ei viihdy ihmisen lähellä, se näkyy kuvassa. Ja jos taas viihtyy, sekin näkyy. Ottamani kuvat ovat aitoja hetkiä eläimen ja ihmisen välillä. Ne ovat kauniimpia mahdollisia muistoja. Kuvaustilanteessa pyrin siihen, etten ohjaa myöskään ihmistä liikaa. Joitain ehdotuksia saatan antaa asennosta, ilmeestä, katseen suunnasta ynnä muusta, mutta lopullisen kuvan tekee ihminen itse, vuorovaikutuksessa eläimensä kanssa. Useimmiten ne parhaat kuvat ovat täysin ohjaamattomia tilannekuvia.

Paljon olen kuvannut varsinkin viimeisen vuoden aikana hevosia ja koiria, ihmisineen ja ilman. Minun on jo pitkään, yli vuoden, tehnyt mieli kokeilla kuvata jotain uutta, erilaista ja haastavaa, ja nyt vihdoin sain aikaiseksi toteuttaa suunnitelmani. Tämä oli oikein ekojen kertojen kuvaus: ekaa kertaa kuvasin frettejä, ekaa kertaa kuvasin koulun studiossa omatoimisesti ja ekaa kertaa kuvasin miespuolista henkilöä.

Malleikseni pyysin kaverini Rikun sekä hänen frettinsä Tikun ja Pörrön. Huvittaa vieläkin oma ilmeeni, kun kolmikko oli juuri saapunut studioon, fretit kuljetuslaatikossa, ja käänsin hetkeksi selkäni säätääkseni kamerajalustaa kuntoon. Kun käännyin takaisin, näin yhden näätäeläimen vilistävän lattiaa pitkin verhojen taa piiloon ja vastakkaisella puolella studiota toinen paineli omaan suuntaansa. "Aijaa, sä päästitkin ne jo irti!" Taisin naurahtaa hieman hermostuneesti, kun en yhtään tiennyt mitä ne pikkuvesselit terävine hampaineen keksisivät vieraassa paikassa - jossa ne olivat mun vastuulla. Pelkoni osoittautui turhaksi, sillä pojat oli hirmu kilttejä, uteliaita vain.

Kuvatessa malleista kärsivällisin oli Riku. Frettipojat kävivät kameran edessä lyhyissä vuoroissa ja ehtivät niinä minuutteina esittää jos jonkinlaisia poseerauksia. Suurin osa ajasta käytettiin Rikun ja frettien yhteiskuviin. Lopuksi säädettiin studiovalaistus pikkasen alemmas, tuotiin jakkara fondin eteen ja kuvattiin pelkästään näätiä. Tässä kohtaa korostui se, että kyseessä on oikeasti vikkeläliikkeinen eläin. Hevoset ja koirat on nopeita, mutta ei mitään näihin verrattuna. Ehkä siinä korostui sekin, että mun kokemus freteistä lemmikkieläiminä on lähempänä nollaa, niin ei ollut samanlaista osaamista ennakoida niiden liikkeitä kuin edellä mainittujen isompien eläinten kanssa. Vikkelyyden huomioiden kuvasin fretit käsivaralta, jotta pysyin mukana liikkeessä eikä rajaus humahtanut liian väljäksi. Potrettikuvat otin jalustalta.

Jälkeenpäin ajateltuna valaisisin ainakin taustan toisin. Nyt siinä on tuollainen spottimainen valo, vaikka tasaisempi voisi sopia paremmin. Samoiten rakentaisin kuvaustilanteen kauemmas taustapahvista, jotta jäisi enemmän tilaa säädellä valoja mielensä mukaan. Ja niitä valoja olisin voinut säätää vähän kovemmalle teholle. Kameran näytöltä kuvat näyttivät hyviltä, mutta koneella paljastuivatkin hyyyvin tummiksi, mikä tarkoitti suurempaa vaivannäköä kuvankäsittelyssä. Ensikertalaisena myöskin sähläsin aika paljon. En osannut päättää miten valaisen ja mistä ja millä. Muuttelin valaistusta vähän väliä - ainakin noissa Rikun kuvissa näkee aika selkeästi, että kauluspaitaan vaihdettaessa hain kasvoihin vähän dramaattisempaa valoa, mutta siinä kyllä onnistuinkin omasta mielestäni ihan jees.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Näistä kaikista omista nooteista voin vain oppia ja kehittyä, ja niistä huolimatta olen tosi tyytyväinen ensimmäisiin omatoimisiin studiokuviini. Näissä monessa toteutuu just se, mistä alussa puhuin, ja jotenkin tulee esille myös kuvattavien luonne, sellainen luontainen humoristinen huolettomuus. Kiitän ja kumarran jälleen kerran mahtaville malleille. Ilman teitä minä en pystyisi tätä tekemään. :)