Oivalluksia

Viime aikoina on tuntunut, ettei yksittäisestä tallipäivästä saa kokonaista postausta aikaiseksi. Niinpä ymppäilen yhteen mieleen painuneita hetkiä sekä myllertäneitä ajatuksia viimeisten viikkojen varrelta.

~ ~ ~

Maastossa taluttelun ohella suurimmassa suosiossa on meillä ollut liberty work. Päivästä riippuen työskentelyn laatu (lue: Ystävän mielentila ja/tai mun mielentilan vaikutus sen mielentilaan) on vaihdellut laidasta laitaan. Pari kertaa olen todistanut sellaista rallittelua ja mielenosoituksellista hirnuntajuoksua pukeilla ja ilman, että olen ihmetellyt miten koko tamma pysyy pystyssä. Vastapainoksi oli sellainenkin päivä, jolloin en meinannut saada laiskanoloista arabia edes raviin. Se kerta yllätti minut positiivisesti, ja oli ensimmäinen, jolloin Ystävä todella jäi ravaamaan ja jopa laukkaamaan mun ympärilleni ympyrälle, huolimatta suuren kentän suomista mahdollisuuksista mennä minne huvittaa.

Olen saanut Ystävästä sellaisen kuvan, ettei se oikein tykkää läheisyydestä ja lääppimisestä. Toisen vuokraajan mukaan se jostain syystä "esittää" näin, vaikka oikeasti nauttii mm. shiatsusta. Todettiin yhdessä, että viime aikoina Ystävä on ollut erilainen kuin ennen, uskaltanut vähän ruveta näyttämään niitä tunteitaan.

Huomasin tämän yhdellä liberty-kerralla, kun Ystävä suostui ns. join uppiin ja otti pari askelta minua kohti, jääden parin metrin päähän seisomaan. Normaalisti tässä tilanteessa menen sitä vastaan ja palkitsen rapsutuksin sekä paikallaanololla. Aloin kuitenkin ajatella, ettei se ehkä ole Ystävän haluama palkinto. Minä joka kovasti tykkään läheisyydestä ja hellyydenosoituksista, päätin kerrankin hyväksyä ystäväni tarpeet ja hillitä itseni. Niinpä jäin niille sijoilleni, käänsin sille selkäni ja kyykistyin maahan hengittelemään.

Koitin olla itse rento, nauttia siitä hetkestä, ehkä se välittyisi hevosellekin. Hetken päästä kuulin askelia. Sitten tunsin turvan kevyen töytäisyn takaraivossani. En noussut heti ylös, käännyin vain katsomaan ja juttelemaan Ystävälle. "Ai et halunnutkaan olla yksin? Tosi kiva kun tulit." Noustuani seisomaan sain suorittaa melkein rutiiniksi muodostuneen rapsutteluhetken - laitan Ystävälle aina naruriimun päähän vaikka irtona toimittaisiinkin ja se tuntuu hänen herkkää hipiäänsä kovasti kutittavan. Päästä siis pitää rapsuttaa ja sellainen läheisyys on Ystävälle selvästi mieluisaa. Voisihan se rapsuttaa itseään vaikka aidantolppaan, mutta joka kerta valitsee minut. Se pistää hymyilyttämään.

~ ~ ~

Olen ollut nyt lähes kolme kuukautta ratsastamatta, eikä revähtänyt reisilihakseni osoita vieläkään parantumisen merkkejä. On ollut hetkiä, jolloin olen itkenyt tämän takia, ollut tosissani vihainen ja surullinen. Ratsastus on ollut mulle todella tärkeä henkireikä, enemmän elämäntapa kuin harrastus, ja ilman sitä olo on tuntunut niin lohduttomalta. Kaikesta tästä huolimatta lopulta ymmärsin, että tämä on parasta mitä minun ja Ystävän suhteelle olisi voinut tapahtua. Todellinen ystävyys hevosen kanssa on niin paljon muuta kuin pelkkää ratsastusta - se syntyy ihan ilman satuloita ja suitsia.

Viime vuosina olen pikkuhiljaa ymmärtänyt maastakäsittelyn tärkeyden ja sen luomat mahdollisuudet, mutta nyt se aukesi minulle ihan uudella tavalla. En olisi oma-aloitteisesti pystynyt luopumaan ratsastuksesta näin pitkäksi aikaa, kohtalon piti puuttua peliin ja hyvä niin. Vamma on sen verran pieni, ettei se estänyt minua käymästä tallilla tekemässä kaikkea muuta kuin ratsastusta. Sitten vasta tajusin, ettei se henkireikäni ole pelkkä ratsastus vaan hevosen läsnäolo. Olen ollut onnellinen rennosta kävelyretkestä metsätiellä, rohkeasta askeleesta jumppapalloa kohti, minuun päin kääntyneestä sisäkorvasta, hörinästä kun kävelen tarhalle..

Vaikka edelleen haluan ratsastaa ja odotan kuin kuuta nousevaa että siihen taas pystyn, olen nyt enemmän kuin ratsastaja. Ymmärrän päivä päivältä Ystävää paremmin ja haluan olla sille niin hyvä ihminen, kuin suinkin voin. Siksi tulemme varmasti viettämään paljon aikaa yhdessä, kaikki kuusi jalkaa maan pinnalla.